Mitä sinulle kuuluu?

Juna nytkähtää liikkeelle.
Kaisaniemen puisto jää oikealle puolelleni kun juna hitaasti lisää vauhtia ja aloittaa tasaisen matkansa kohti Joensuuta minä kyydissä.
Istun yläkerrassa ja katselen ikkunasta ulos, Taivas on sininen, pieniä pilvenriekaleita vaeltaa sen kannella ja ihmiset tuntuvat kaikki olevan menossa jonnekin.
Takana on kolme päivää ilman lapsia.
Kolme päivää kun minun on pitänyt huolehtia vain itsestäni.

Minulla oli torstaina alaviisaudenhampaan poisto. Ja kuten kaikki mikä liittyy minuun ja kehooni, ei sekään käynyt helposti. Lääkäri tuskaili ja aikaa kului. Hammas sahattiin miljoonaan kappaleeseen ja kipulääkettä annettiin suoraan suoneen, että kestäisin toimenpiteen.  Poski on edelleen turvonnut ja näytän enemmän hamsterilta kuin ihmiseltä, mutta siitä huolimatta oloni on ihmeen hyvä. Kevyt. Tyytyväinen.

Olin jo etukäteen varautunut siihen, että olen seuraavat päivät poissa pelistä. Äitini tarjoutuessa hakemaan lapset viettämään serkkuviikonloppua Pohjois-Karjalassa suostuin samantein.
Ja sinne ne menivät sitten perjantaina. Ilman kyyneltäkään, ilman yhtäkään vastalausetta.

Pienet isot lapsemme.

Ja minä jäin itsekseni pohtimaan mitä minä nyt itseni kanssa sitten tekisin.Poski oli turvoksissa, mutta kivut pysyivät kipulääkkeiden ansiosta aisoissa. Jetlag oli helpompi selättää kun ei ollut lapsia repimässä hereille yöllä kun itseä nukutti.
Toki edelleen heräilin ja aamulla kello 6 jälkeen en enää saanut nukuttua. Mutta se onko unirytmini rikki jetlagin vai Kuopuksen tuoman vuosien valvomisen takia, siitä en ole varma.

Tein töitä, näin ystäviä.
Katselin kesäistä Helsinkiä ja ihmisiä liikkumassa sen keskellä.
Kävin työpalavereissa, istuin ystävien kanssa kahviloissa.
Tein puutarhatöitä ja söin ravintoloissa ystävien työasoita puiden.
Kävelin valoisissa kesäöissä ja haistelin syreenien tuoksua.

“Mitä sinulle kuuluu” minulta kysyttiin, uudestaan ja uudestaan.

“Hyvää” vastasin ja hymyilin. Uudestaan ja uudestaan.
“Olen oppinut löytämään asioita jotka tekevät minut onnelliseksi” Vastasin ihmisten lisäkysymyksiin.

Nyt istuessani junassa, vieressäni vanha rouva jonka vanha kapsäkki painaa hassusti polveani hänen juodessaan mehua litteästä muovipullosta jonka pinta on parhaat päivänsä nähnyt, jään pohtimaan keskusteluita ja ihmisten yllätyneitäkin ilmeitä kertoessani hymyillen voivani hyvin.
Pohdin mitä olen tehnyt sen eteen, että voisin vastata kysyjille “Hyvin” sen sijaan että kohautan olkapäitäni ja mutisen “ihan ok” kuten tein koko viime vuoden.
Ei minun onneni nimittäin ole Amerikasta, Suomesta tai mistään maasta kiinni.
Se kumpuaa jostain muusta, jostain syvemmästä. Jostain minun sisälläni. Halusta olla onnellinen. Siitä tunteesta, että päätän taas itse elämästäni.

Päätin vakaasti jo viime syksynä, lähes lupasin itselleni, että JOS me pääsisimme takaisin tekisin kaikkeni, että olisin onnellinen.
Kun pääsimme takaisin, oli nopeassa sopeutumisessa mukana ripaus raivoakin. Ajattelin vahvasti, että tänne minä olin halunnut koko viime vuoden, nyt nainen olet tyytyävinen kun pääsit etkä valita mistään.
Nielin paljon alun sekasortoisista tunteista, koska koin ettei minulla ollut oikeutta valittaa, mistään.

Mutta olen minä ihan oikeasti myös löytänyt tavan olla onnellinen.
Vaikka sopeutuminen olikin ehkä sitkeyden ja tahdon ajamaa, ei onnellisuuden hetkiä voi väkisellä luoda.
Mutta silloin maaliskuussa minä kysyin itseltäni mikä tekee minut onnelliseksi?
Mikä saa minut nukkumaan syvään öisin, hymyilemään niin että silmät tummuvat, sydämen sykkimään ja hengityksen kulkemaan helpommin?

Minä kerroin itselleni haluavani käydä metsissä ja rannoilla. Haluavani oikeuttaa itselleni vapauden lähteä retkille ja seikkailuille luontoon.
Myönsin itselleni vastenmielisyyteni leikkipuistoissa seisoskelun suhteen, myönsin etten vain sopeudu siihen että elämäni koostuisi vain kodinhoidosta ja lasten harrastuksista.
Päätin jatkaa pienellä tuntimäärällä omia töitä, päätin aloittaa taas taideprojektit.
Totesin ystävien tekevän minut onnelliseksi, joten olen nähnyt vaivaa tavatakseni heitä ja viettääkseeni aikaa heidän kanssaan. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin päivä kun me pakkaamme tavaramme ja suuntamme takaisin Eurooppaan. Silloin nuo ihmiset, ystävät, jäävät sille mantereelle. Ja silloin minä haluan pakata mukaani muistoja pursuilevan matkalaukun. Muistoja ystävistä, muistoja naurusta ja yhteisistä hetkistä.

Aloin aktiivisesti rakentaa arkeani onnelisuusärsykkeiden ympärille. Ajoin lähes viikottain merenrantaan katsomaan miten pelikaanit lentävät pääni ylitse. Tuntemaan hiekan jalkojen alla. Hengittämään suolalta tuoksuvaa ilmaa. Opetin lapseni haikkaamaan kukkuloille joilta näkee kauas. Innostin heitä mukaani punapuumetsiin, joiden keskellä olemme pieniä kuin maahiset.
Jäin aamuisin välillä makaamaan Puolison vierelle kuuntelemaan hänen hengitystään vaikka alunperin olinkin ajatellut lähteä lenkille.
Välillä istuin aamuisin Esikoisen kanssa sohvalla katsomassa ulos ikkunasta, olin vain, vaikka tiesinkin sen johtavan kaottisempaan aamuun ja kiireeseen. Tartuin siihen hetkeen, hiljaisuuteen, läsnäoloon. Otin vastaan sen luvattomaltakin tuntuvan onnen tunteen.

Ei elämä ole koko ajan mukavaa. Ei meidän elämämme mystisesti ole nyt onnellista auvoa.

On edelleen päiviä kun en jaksaisi, en jaksaisi elää ja pyörittää arkeaä niin kaukana kaikesta tutusta, en jaksaisi olla aina vastuussa lapsistamme 24/7, en jaksaisi olla niin kaukana perheestä ja Suomen tuomasta turvaverkosta.
On päiviä kun onnen nyansseja ei löydy edes pieninä häivähdyksinä kolibrin lennossa.
Mutta ihmisten kysellessä kuulumisiani, huomasin itsekin, miten kykenin puhumaan nyt paluumme jälkeen  kuluneesta ajasta kevyesti. Toteamaan olevani tyytyäväinen, toteamaan löytäneeni tavan olla onnellinen ja oppineeni rakentamaan arjen sen ympärille.

Matka siihen ei tietenkään ole ollut aivan niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa.
Nuo hetket rannoilla, nuo hetket metsissä, minun työni, ne ovat kaikki pois jostain.
Kotimme on ollut sekasortoisempi kuin koskaan. Pyykit lojuvat välillä yli viikon pestyinä pyykkikorissa kun en ehdi tai jaksa illalla enää viikata niitä kaappeihin.
Lähes poikeuksetta löytyvät aamupala-astiat ruokapöydästä vielä illalla kotiin tullessammekin.
Jääkaapissa on usein tyhjää, enkä ihan joka viikko onnistu tekemään kattavia ruoka-ostoksia jotka riittäisivät koko viikolle.
Olen joutunut opettelemaan, ettei kylmässä merenrannassa seisominen tuo Puolisolle samaa endorfiini piikkiä kuin minulle, olen joutunut myöntämään että välillä ruokalistamme ovat viikosta toiseen saman toistoa.

Haluaisinko minä edelleen enemmän?
Toki.
Haluasinhan minä kuun taivaalta.
Haluaisin enemmän parisuhdeaikaa, haluaisin kiireettömiä aamuja Puolison kainalossa, silmiin katsomista drinkkilasin ylitse ja suudelmia ilman keskeytyksiä.
Haluaisin tehdä enemmän omia töitä, haluaisin kokea sen tyydytyksen kun hoidan työni hyvin.
Haluasin voivani syventyä taiteen tekemiseen ja siitä kirjoittamiseen tunneiksi  ja päiviksi kerrallaan, sen sijaan, että kaikki etenee hitaasti lyhyissä pätkissä.
Haluaisin olla sporttinen ja energinen.

Mutta kaikkea ei voi saada. Ei koskaan.
Koska samaan aikaan minä haluan nyt sen rajatun aikaa minkä me olemme toisella mantereella, kokea mahdollisimman paljon sen ihmeitä.
Minä haluaisin viettää lasteni kanssa aikaa niin paljon kun voin.
Minä haluan kuulla meren pauhun, haluan nostaa katseeni punapuiden runkoa pitkin kohti taivasta, minä haluan tuntea kuivuudesta halkeilevan kukkulan jalkojeni alla ja auringon kuumuuden pistelemässä ihoani.

Joten minä poimin onnellisuutta sieltä mistä minä voin.
Rakennan arkeamme sen ympärille.
Elän välittämättä siitä miltä se näyttää muille.

Nostelen aamuiset murokulhot hapantuneine maitoineen tyynenä tiskialtaaseen samalla kun liedellä kiehuu se iänikuinen spagettivesi.
Kirjoitan ruokapöydän ääressä lasten samalla levittäessä lelujaan koko asuntoon, ummistan silmäni sotkuille ja vessan lavuaarin mutatahroille jotka olisi jo edellisenä päivänä pitänyt pestä pois.
Käyn ystävien luona kahvilla, vaikkei edes kutsuttaisi.
Ajan 60km merenrantaan vain  nähdäkseni Pellikaanien liidon päidemme yllä.
Sammutan iltaisin valon olohuoneesta etten näkisi kaaosta voidakseni siivoamisen sijaan käpertyä Puolison kainaloon hetkeksi katsomaan televisiosarjaa.
Kohautan olkapäitäni sille faktalle, että vyötärölläni istuu sitkeästi edelleen hyvinvoiva makkara, joka ei lähde pelkällä aamulenkkeilyllä ja hallitulla syömisellä.
Tanssin punapuumetsissä siniseen sifonkihuiviin kietotuneena taiteen nimissä, senkin uhalla että polulle sattuisi tulemaan joku muu ja tilanne näyttäytyisi vähintäänkin koomisena.

Juuri nyt, juuri tällä hetkellä, junan ajaessa läpi kesäissen Suomen minä ymmärrän olevani oikeasti onnellinen. Onnekas.
Voivani hyvin.
Eikä se ole sidonnaista maahan, mantereeseen tai siihen minkä valtion lipun alla me elämäämme elämme.
Ei se johdu siitä että asumme Piilaksossa, kuuman auringon maassa jonka ilmasto on yksi maailman parhaimmista.
Ei se johdu siitä olisimme kaukana Suomesta.

Uskon sen johtuvan asenteesta.

Siitä, että olen uskaltanut päästää irti. Päästää irti halusta olla täydellinen.
Olen uskaltautunut katsomaan peiliin. Näkemään aidosti kuka minä olen.
Myöntänyt, etten minä istu siihen koti-äiti-uranainen- muottiin johono olen itsäni niin kovin tarmokkaasti koittanut tunkea.

Olen löytänyt tapoja pysähtyä olemaan onnellinen. Hetkiä joista kerätä niitä onnipankin kultakolikoita pieneen säästöpossuuni.
En tiedä voiko tämä jatkua aina, voiko tämä jatkua edes syksyllä kun Esikoinen aloittaa koulun ja koko elämä muuttuu aikataulutetuksi sen tähden. Voiko tämä jatkua kun joskus tulevaisuudessa matkamme jatkuu Euroopaan, voiko tämä jatkua kunnes hiukseni harmaantuvat ja silmärypyt tulevat jäädäkseen.

Mutta ei silä ole väliä, ei tässä hetkessä.
Ja juuri siksi aion nauttia tästä hetkestä. Tästä ajasta, tästä keveydestä ja helppoudesta hymyillä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com