Miksi pojat ei saa itkeä?

Kirjoitin toissa viikolla eräästä keskustelusta jonka kävin lasteni kanssa, sivusin siinä  hyvin ohimennen aihetta saavatko pojat itkeä.
Olisi helppoa jättää aihe vain tuohon sivuhuomioon, todeta vain että tottakai jokainen saa itkeä, sukupuoleen katsomatta.
Mutta selvästi minulle itsestäänselvä asia ei ole edelleenkään itsestäänselvää jokaiselle.
Siksi haluan kirjoittaa tästä enemmän kuin lauseen verran.

Lapsenmaailma lehti kertoo uusimmassa numerossaan Vem e man hankkeesta joka tuottaa Suomen kouluihin tasa-arvotyöpajoja.
Työpajoissa pohditaan miehen ja naisen eroja ja sitä mitä eri sukupuolien edustajille sallitaan, mitä heiltä odotetaan ja muita sukupuolisidonnaisuuksia joita yhteiskunta huomaamatta meille määrittelee.
Artikkeli kertoo, että kysyttäessä missä miesten ja naisten erot nousevat eniten esiin oli vastauksena tunteet. Linjauksena oli etteivät miehet saa näyttää tunteitaan.

Olen saanut blogin historian aikana muutamankin kommentin joissa kirjoittamiani ongelmia poikapuolisten lasten kohtelusta on niputettu suorilta käsin Amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmaksi. Minulle on kerrottu ettei Suomessa poikalapsia/poikaoletettuja kiusata pitkien hiusten takia, minulle on sanottu että onneksi Suomessa pojat saavat käyttää koulussakin hameita ja pinnejä, ja onneksi Suomessa pojatkin saavat vapaasti näyttää tunteensa.
Samaan aikaan Suomessa on kuitenkin selvästi hyvin paljon nuorisoa jotka ovat kasvaneet ajattelemaan, että pojallekin on edelleen määritelty hyvin selkeä ja tiukka normi jonka mukaan hänen tulee toimia.

Viime vuosina on puhutta paljon siitä miten tärkeää on puhua tunteista. Miten muu maailma ei voi arvata sinun tunteitasi ellet sinä kerro niistä. Olen lukenut lukuisia kolmuneja siitä miten parisuhteissa tunteista puhuminen on tärkeää parisuhteen toimivuuden kannalta ja miten miestenkin tulisi oppia kertomaan mitä he tuntevat.
Samaan aikaan poikia kasvatetaan edelleen poikakoodiin, ehkä jopa huomaamatta.

Miten se sitten tapahtuu?
Miten me kasvatamme lapsia poikakoodiin huomaamattamme?

Minä uskon sen tapahtuvan jo ihan pienestä asti. Me odotamme poikaoletetuilta lapsiltamme eri asioita kuin tyttöoletetuilta. Ja ne oletukset tulevat pitkälti siitä miten meidät on kasvatettu. Oletamme jostain syystä poikien olevan villimpiä ja rajumpia otteissaan, osittain tämä ehkä onkin totta, mutta se ei ole koko totuus.

Kun katson esimerkiksi Kuopuksen koulussa (joka on poikavoittoinen suhdeluvulla 80:20) miten moni vanhempi käyttäytyy poikaoletettuja kohtaan ja miten he taas käyttäytyävät tyttöoletettuja kohtaan ero on huima.
Pojat saavat rauhassa olla fyysisiä, jopa rajuja huomattavasti kauemmin ennen kuin kukaan vanhempi puuttuu asiaan, tyttöjen taas oletetaan välittömästi lopettavan kun heitä kerran komennetaan.
Poikaoletetun satuttaessa itsensä niin että kyyneleitä pursuaa silmistä, viisivuotiaalta lapselta, kuulen edelleen niin usein lausahduksen “noniin, eihän tämä nyt niin iso itkun asia ole.” Tyttöoletettua taas lohdutetaan kunnes kyyneleet ehtyvät itsekseen. Ilman vähätteleviä sanoja tai eleitä.

Kehutaanko rauhallisia poikia? Kehutaanko hiljaisia poikia? Vai sanotaanko heitä vain ujoiksi?
Miten itse kohtelette poikia ja tyttöjä, aivanko varmasti samalla tavalla?
En nimittäin usko tämän olevan vain kulttuurisidonnaista. Vaikka tiedän Suomen olevan tässä ehkä edellä muita maita kertoo esimerkiksi Tasa-arvoinen varhaiskasvatus hankeessa tehdyt selvitykset  hyvin karua kieltä siitä miten Suomessakin lapsiin reagoidaan sukupuolen mukaan ihan pienestä pitäen eri tavoin. Ja siinä missä minä uskon tutkimusten näyttävän sen millaisia leluja tarjoamme lapsille osoittavat ne varmasti myös sen millaisia tunteita me sallimme lapsiltamme.

Miksi meitä sitten kiusaa ajatus tunteita näyttävästä pojasta. Mikä itkevässä miehessä pelottaa?
Miten se poikkeaa itkevästä naisesta?

Itku tuntuu olevan monelle heikkouden merkki. Aivan kuin itku automaattisesti tarkoittaisi sitä, että toinen on alistuva ja heikko. Eihän se niin mene. Itku on yksi tapa ilmaista tunnetilaansa.
Minä itken usein kun suutun tai turhaudun. Itken toki myös surusta ja kivusta, mutta oikeastaan useammin minä itken kun minuun sattuu henkisesti, ei fyysisesti. Itken epätoivon tunteiden valtaamana, itken kun minua ahdistaa.
Jos Puoliso itkisi näistä samoista syistä, en minä kokisi häntä tippaakaan vähemmän maskuliiniseksi, en kokisi häntä heikoksi tai mitenkään muutoinkana negatiiviseksi. En oikeasti edes saa kiinni siitä ajatuksesta miten miehen itkun pitäisi vaikuttaa negatiivisesti kehenkään. Minulla on useampi ystävä, joka itkee paljon. Itkee onnesta, itkee kun keskustelu on kiivasta, itkee väsymystä. Olen itse aina vain ajatellut sen olevan olevan samankaltaista tunteiden ulosantia kuin häsien huitominen innostuneena. Tarvitseeko sen olla mitään sen ihmeellisempää? 

Eilen hakiessani Esikoista koulusta hänen luokaltaan moni äiti tuli erikseen sanomaan minulle miten hienoa olikaan, että annoimme Esikoisen pukeutua paholaisnoidaksi, vaikka se onkin ehkä enemmän tytön asu kuin pojan.
Kun hieman tyrmistyneenä ihmettelin mikä paholaisnoidasta tekee juuri tytön niin yksi äiti osasi kertoa minulle, että noidat itkevät. 

Itse uskon vahvasti siihen, että jos me vain päästäisimme irti vanhanaikaisesta sukupuolikäsityksestämme, siitä että on miehiä ja naisia. Siitä käsityksestä että on kaksi laatikkoa tietyillä sisällöillä, me huomaisimme miten helppoa on samanaikaisesti päästää irti tuosta tunkkaisesta käsityksestä, jonka mukaan vain ja ainoastaan naispuoliset saavat näyttää tunteitaan tai itkeä.
Jos lakkaisimme ajattelemasta sukupuolen määrittelevän käytöstämme, antaisimme itsellemme luvan uskoa ja ymmärtää että ei ole mitään tiettyä kahta normia jonka mukaan ihmiset toimivat. On satoja erilaisia laatikoita ja niiden sisällöt ovat juuri niin kirjavia kuin mitä ihmisetkin ovat.

Ei se sitä tarkoita että kaikki miehet tulevaisuudessa itkeskelevät jokaisen tilaisuuden tullen, niin kuin eivät kaikki naisetkaan itke nykyään. Eikä se tarkoita, että sitten yhteiskunnasta häviäisi maskuliinisuus ja feminiinisyys ja tilalle tulisi kaiken kattava neutraalisuus.
Ehei.

Sehän tarkoittaa vain että me lakkaamme sitomasta näitä piirteitä tiettyihin sukupuoliin. Sitä että lakkaamme kasvattamasta lapsiamme automaationa tietyn normin mukaan jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä hänen luonteensa kanssa. Se että lapsella on pippeli, ei pitäisi tehdä hänestä vähemmän herkkää tai tunteellista. Samoin kuin pimpan ei pitäisi tehdä lapsesta automaattisesti herkkää, kilttiä ja sielukasta.

Minulla on vahva usko tämän hetken nuoriin ja siihen että he tulevat olemaan huomattavasti suvaitsevaisempia ja ymmärtäväisempiä kuin mitä minun tai minua vanhempi sukupolvi on tällä hetkellä. Mutta edelleen myös meillä on työmaata jonka ääressä pakertaa. Edelleen selkeästi nuorissa asuu vahva käsitys siitä että tunteet ovat sukupuolisidonnaisia. Ja me voimme vaikuttaa siihen.
Me voimme kasvattaa meidän lapsiamme tietoisesti eri tavoin.
Me voimme tietoisesti kohdella nuoria ympärillämme eri tavoin.
Koska kyllä, pojatkin saavat itkeä, rakastaa ja puhua tunteista.
Kyllä miehetkin itkevät.
Toivottavasti jonain päivänä vähemmän salaa kuin nykyään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com