Mä sanon viimeisen sanan ja se on Ei – kolmivuotiaan uhmaa

Keskiviikko aamu.
Kuopus ei halua myslissä olevia rusinoita, ei halua kuivattuja mansikoita, nypitään pois.
Ei halua pukea, ei halua ulkohaalaria.
Haluaa ajaa pyörällä, vaikka on vaikeaa, haluaa että häntä autetaan vaikka se ei onnistu.
Haluaa mennä metsässä pyörällä, vaikka se on eri suunnassa kuin kerho.
Haluaa mennä oikopolkua vaikka sitä kautta on hankalaa.
Ja kaikki mikä ei onnistu aiheuttaa huutomyrskyn.
”Minä haluan!!!!!!!!!” On yleisin kuultu lausahdus lapsen suusta.

Kyyneleet valuvat pitkin poskia, ääni kohoaa kohti taivasta ja kulmakarvat menevät ryppyyn.
Aina sama kuvio.
Toistan selityksen miksi ei voida tehdä kuten hän tahtoo.

Otan syliin, selitän että kuulin hänen tahtonsa, mutta nyt ei onnistu.
Jos huuto ei lakkaa joudun sanomaan tiukemmin, että nyt huudat turhaan, turhasta.
Yleensä itku ja huuto lakkaa kuin seinään, lapsi tietää itsekin että eteenpäin ei pääse. Silti pitää yrittää, katsoa josko huutaen saisi mitä tahtoo.

Uhmaikä, tahtoikä.
“Lapsi huutaa siellä missä hänellä on turvallista ja niille keneen hän luottaa eniten. Äiti saa pahimmat loskat niskaansa koska on se lapsen tärkein ihminen maailmassa. “
Lauseiden on toki tarkoitus lohduttaa. Ymmärrän sen.
Samoin kuin “Se menee ohi, se on vain vaihe. Odottakaa vain kun se tulee murrosikään.  Eihän tuo vielä mitään, kyllä meidän Veikka oli paljon pahempi. Lasket vain sataan. Se on vain lapsi, muista se. Pysyt vain jämptinä.”
Niin.
Meneehän se ohi.
Ehkä ihan kohta, ehkä vasta vuoden päästä.
Esikoisen pahin uhmavaihe kesti noin 9kk.
Yhdeksän kuukautta huutoa ja meltdowneja, pienimmistäkin asioista. Yhdeksän kuukautta jatkuvaa neuvottelua kaikesta. Yhdeksän kuukautta sitä että sinä et kelpaa tai vaihtoehtoisesti kukaan muu ei kelpaa.
Se voi olla välillä tuskaisen pitkä aika.

Onko huono äiti jos ei oikein jaksaisi oman lapsensa käytöstä?

Ei.
Ylipäätään ihminen on aika harvoin huono äiti/isä/vanhempi/huoltaja.
Toki niitäkin löytyy, mutta yleisesti ottaen… Koetko sinä yhdenkään ystäväsi olevan perusperiaatteltaan huono äiti?
Vaikka hän tekee asioita vähän eri tavalla kuin sinä?
Vaikka hän välillä lähtee puolison kanssa lomalle kahdestaan ja jättää lapset hoitoon?
Vaikka hän pistää isommat lapset päiväkotiin ja jää itse vauvan kanssa kotiin?
Mikä tekee huonon äidin/isän?
Tuskin mikään yllämainittu, vaikka juuri niin aina kuvittelemmekin.

Kävelen lasten kanssa kerhosta kohti kotia.
Aurinko paistaa ja taivas hohtaa sinisenä pilvien lomasta.
Mietin kuinka raskas onkaan pienen lapsen taakka kun kaikesta pitää huutaa.
Taisteluita joita lapset tulee käydä omassa tilassaan, oppiakseen miten maailma toimii.
Raskasta se on meillekin, aikuisille siinä ympärillä.

Esikoinen kuitenkin koulutti meidät hyvin. Kun saman kävi ihan juuri hetki sitten läpi yhden kanssa, tuntuu toinen vähemmän raskaalta.
Tieto ohimenevyydestä auttaa.
Tieto siitä että huudon takana on vain lapsen kehityskaari, auttaa.

Ei aina, ei todellakaan aina.
Ei niinä päivinä kun väsyttää itsekin, tai työt kaatuvat päälle. Niin päivinä kun viisumitilanne ahdistaa ja itkettää.
Tai joskus kun olisi kiire. Pitäisi edetä nopeasti.
Kaupassa nälkäisenä, kun lapsi saa uhmakohtauksen halutesssaan kokonaisen hauen, ei muikkuja.
Joskus voi antaa periksi, mennä sieltä mistä aita on matalin. Mutta ei hauen kanssa. Mitä sillä sitten kotona tekee. Kokonaisella hauella.
Se taistelu on pakko käydä, on pakko kestää karjuminen, pakko ottaa sätkivä ja sitten veltoksi heittäytyvä suoraa huutoa karjuva lapsi syliin ja selitettävä, lopulta ehkä lievästi uhkailtava että huuto loppuu.
Ei, ei tänään oteta haukea, piste.

Lumi narisee vähän jalan alla, sitä ei ole paljoa, mutta sen verran että maisema on valkoinen.
Että pimeys ei tunnu ahdistavan nurkkaan.
Jokainen päivä on pidempi, valoisampi. Jokainen päivä ollaan lähempänä aurinkoa.

Niin myös Kuopuksen uhman kanssa.
Jokainen päivä ollaan lähempänä sitä hetkeä kun huutoihin alkaa tulla jokin oikea syy.
Lähempänä sitä, että asioista voidaan keskustella.
Lähempänä sitä, että lapsi on sen ikäinen että hän alkaa hahmottaa maailman muodot ja tavat.
Ettei kaikesta tarvitse enää taistella.
Sen kun vain muistaisi, kaikkina hetkinä.
Että nämä ovat vain hetkiä, eivät huonoa vanhemmuutta, eivätkä huonoa lapsuutta.
Hetkiä.

Hetkiä koko vanhemmuuden kaaressa.
Uhma, toinen uhma, murrosikä.
Väliin mahtuu ihania vaiheita.
Esikoinen on juuri nyt sellainen.

Helppo lapsi. Naurava, keskusteleva.
Jokainen hetki vie meitä lähemmäs sitä kun Kuopuksin saavuttaa sen.

Ehkä jo ihan kohta saamme kaikki aamuisin nauraa auringossa, olla hetken ilman mitään vaihetta.
Olla vain.
Onnellisia.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com