Lopussa kiitos seisoo

Kuulen suihkuun miten molemmat lapset heräilevät. Esikoinen käy vilkaisemassa kylpyhuoneen ovella olenko se minä suihkussa ja katoaa sitten taas oviaukosta. Kun menen makuuhuoneeseemme pukemaan, näen hänen kaivautuneen uudestaan sänkyynsä peittojen alle ja katselevan sieltä katossa olevia perhosia.

Kun alan kattaa aamupalaa pöytään tulevat molemmat lapset ruokailutilaan. Esikoinen kaivaa sivupöydällä olevasta kysymyslaatikosta kysymyksiä joihin pitää vastata laittamalla sormi yhteen kolmesta reijästä joka kortista lötyy. Alta aikayksikön, ennenkuin aamu edes kunnolla ehtii alkaa, ennenkuin uni on edes karissut heidän silmistään, ennen kuin hiukset ovat ehtineet suoristua yön jäljiltä tai tyynyn painanteet haihtua heidän poskiltaan, onnistuvat he saamaan aikaiseksi riidan siitä kuka sen yhden tietyn kysymyskortin saa tehdä.

Huokaan syvään, kortteja on sata, miten he voivat riidellä tuosta yhdestä kortista, ja heti aamusta.

Annan lasten itse löytää ratkaisun kiistaansa. Nykyään se onneksi jo onnistuu. Huutoa toki riittää, mutta niin myös ratkaisutaitoja.

Muistelen kahden vuoden takaista aikaa. Sitä ensimmäistä kevättä täällä. Esikoinen oli silloin kolme, Kuopus puolentoista vuoden ikäinen. Lasten yhdessäolo oli pitkälti jonkinasteista riitelemistä. Esikoinen oli ajoittain hyvinkin fyysinen Kuopusta kohtaan: löi, töni, istui päälle, potki.

Muistan miten tilanne repi minua. Miten tuskastuttavaa se oli. Miten ajattelin, että me olemme epäonnistuneet vanhempina. Miten ajattelin, ettei heistä koskaan tule toistensa hyviä ystäviä. Pohdin olemmeko epäonnistuneet vanhempina, kun emme saa Esikoista kohtelemaan Kuopusta lempeästi kuin hetkittäin.

Mitä väsyneempi Esikoinen oli, mitä turhautuneempi johonkin asiaan, sitä kovemmin hän purki sitä nimenomaan Kuopukseen. Nipisteli pikkukakkosta katsellessa, löi kun toinen rikkoi legorakennelman, tönäisi nurin ohikävellessään.
Meitä ahdisti, turhautti ja ärsytti.

Selitimme kerta toisensa jälkeen, toisto toiston jälkeen, että sanoilla saa sanoa, ei käsillä. Opetimme mielummin huutamaan ja sanomaan kuin lyömään. Otimme syliin, toistimme ettei meidän perheessä lyödä. Toistoa, toistoa, toistoa. Syliä ja puhetta. Pahimpana aikana erotimme lapset viikonloppuisin ja minä tein jotain toisen kanssa kahdestaan ja Puoliso toisen kanssa. Tämä tuntui auttavan tilanteeseen edes hetkellisesti ja usein loppupäivä sujui helpommin, ilman riitaa.

Sitten, kuin tyhjästä alkoi tulla niitä hetkiä kun he leikkivätkin pitkiä hetkiä ilman mitään riitaa. Kuopus alkoi ymmärtää Esikoisen leikkejä, eikä vain tuhonnut kaikkea. Esikoinen alkoi ymmärtää, että Kuopuksen kanssa pystyi tekemään asioita. He alkoivat hakeutua toistensa seuraan leikkimään, tehdä asioita yhdessä, ei vain rinnakkain.

En tiedä oliko muutos lopulta lasten iän ansioita, sitä että Esikoinen alkoi ymmärtää tilannetta paremmin, sitä että Kuopus kasvoi tasavertaiseski leikkikumppaniksi. Vai johtuiko rauhoittuminen siitä, että Kuopus alkoi pistää fyysisesti hanttiin Esikoiselle, eikä vanhempi lapsi enää pärjännyt toiselle ilman ongelmia painissa ja muissa fyysisissä tappeluissa. Vai auttoiko se, että opetimme heille miljoona kertaa, ettei meidän perheessä lyödä, että sanoilla saa riidellä, ei käsillä.

Ehkä kyse oli vähän kaikesta.

Aamupalan jälkeen nostan tietokoneen ruokapöydän äärelle ja alan tehdä töitä. Pakko saada jotain kirjoitustunteja sisään, yksi asiakkaan deadline odottaa ja muutenkin kirjoitukset tulevat hieman jäljessä. Blogiinkin olisi mukava ehtiä päivittää useammin kuin mitä oikeasti ehdin.

Lapset häviävät omaan huoneeseensa ja hetken aikaa on rauhallista.

Ei kestä kuitenkaan kauaa kun Kuopus tulee huutaen Puolison luo ja selittää Esikoisen ottaneen asian x häneltä. Pian Esikoinen tulee huutaen ja selittää legoukko kädessään, että hän löysi sen ensin ja nyt Kuopus vain haluaa sen häneltä. Näitä tilanteita on kymmeniä päivässä. Aina ei voi olla varma onko Esikoinen oikeasti ottanut asian x toisen kädestä,  vai haluaako Kuopus yllättäen sen kun näkee sen isomman kädessä.

Ajoittain voisin repiä hiukset päästäni heidän riidoistaan, vaikka oikeasti pitäisi olla kiitollinen, että nykyään he oikeastaan lähinnä huutavat, eivät enää liiemmin fyysisesti tappele. Myöskin yhä useammin he  kuitenkin leikkivät yhdessä tarinallisia leikkejä, joissa molemmat osallistuvat samanvertaisina leikkiin.
Puoliso lähtee töihin, lapset löytävät sovun ja jatkavat leikkimistä. Yritän kirjoittaa, aurinko paistaa ulkona ja valo tulvii ikkunoista. Revin sängyistä lakanat ja laitan ne pesukoneeseen, tänään pitää tehdä kaikki nämä tylsät kotityöt. Mielummin vaeltaisin kukkuloilla tai rannoilla, imisin itseeni luontoa. Kuvaisin vihreyttä ja kukkaloistoa. Mutta koti ei pysy siistinä ellei sitä siivoa, eikä ruoka eksy kaappeihin itsestään, eikä pyykkikorikaan itsekseen muutu puhtaiksi pyykeiksi.
Lapset leikkivät. Havainto, johon edelleen pysähdyn ja jään hymyillen hämmästelemään. Siellä ne leikkivät huoneessaan, keskenään. Ilman riitoja. Välillä todella pitkiä pätkiä.
Tämän tunteen kun voisi jakaa niille vanhemmille, jotka edelleen tuskailevat pienellä ikäerolla syntyneiden sisarusten kanssa, kun voisi kertoa, että lopulta se on sen arvoista, lopulta se kaikki tuska maksaa itsensä takaisin.

Käymme hoitamassa asioita, Ystävän luona pikakäynnillä viemässä eräät tyynyt hänelle ja silittämässä hamsteria. Lapset ovat vähän kyllästyneitä hoitamaan vain aikuisten tylsiä asioita. Kun yritän hetken keskustella ystävän kanssa keskittyneesti, alkaa Esikoinen repiä Kuopuksen hattua päästä ja heitellä sitä ympäriinsä. Ihan vain koska tietää, että siitä hermostuu Kuopus ja lopulta myös minä. Ärsyynnyn joka kerta, vaikka tiedän, että samanlaistahan se oli minulla sisarusteni kanssa. Jostain syystä toista on aina pakko hieman kiusata. Ehkä siksi kun se on se turvallinen tapa etsiä kommunikaation rajoja.

Silloin kun lasten fyysinen kontakti oli pahimmillaan, eli juuri kun Kuopus oli oppinut kävelemään ja liikkumaan, ehkä olemaan enemmän lapsi kuin vauva, muisti tätini toistaa minulle kymmeniä kertoja saman asian: “Painiminen on kommunikaatiota. On myös tärkeää, että sisarukset oppivat senkin. Pidät vain huolen ettei kumpaakaan oikeasti satu ja molemmilla on säännöt selvät.” No, silloin kun lapset olivat pienempiä, oli hankalaa pitää kiinni niistä yhteisistä säännöistä. Oli hankalaa myös varmistaa ettei Kuopukseen sattuisi.

Nykyään on toisin, nyt kun molemmat ymmärtävät rajat, kun he ovat tasaväkisempiä kuin aiemmin voimissaan, on helpompaa antaa heidän painia.

Kun kotiudumme vihdoin, käytyämme kaupassa, annan lapsille piirustusvälineet eteen ja menen itse jatkamaan pyykkisavottaani, purkamaan ruokakasseja ja siivoamaan.

Otsaa kiristää ja ärsynnyn kitinästä, joka ajoittain kuuluu ruokapöydän äärestä. Kuopus haluaa tehdä kaiken saman kuin Esikoinen. Kokoajan. Eikä kuitenkaan vielä osaa. En jaksaisi seistä vieressä ja pitää kädestä kiinni. Haluaisin rauhassa siivota ja järestellä.

Esikoinen kieltäytyy auttamasta. Tietenkin. Saakin kieltäytyä. Tiedän pyytäväni häntä turhan usein auttamaan Kuopusta, turhan usein Esikoinen joutuu joustamaan ja jakamaan omista asioistaan Kuopuksen vaatiessa ja karjuessa. Ehkä turhan usein vetoamme siihen, että Esikoinen on isompi, joten eikö hän nyt voisi joustaa.

Kuopus on todella vahvasti kiinni Esikoisessa, hän haluaa tehdä kaiken yhdessä. Siinä missä Esikoinen nauttii saadessaan joskus olla jommankumman vanhemman kanssa yksin, kyselee Kuopus vastaavassa tilanteessa vain Esikoisen perään. “Missä Esikoinen?” on vakiokysymys jos Esikoista ei näy heti välittömässä läheisyydessä. Tämä toistuu puistoissa, kotona, ystävien luona vierailessa. Kaikkialla Kuopus haluaa olla Esikoisen kanssa.
Vaikka se tarkoittaisikin riitelyä, ajoittaista kiusaamisen kohteeksi joutumista ja sitä, että usein pitää myöntyä Esikoisen leikkeihin.

Samalla kun lasten riitely on viedä minut lähes hulluuden partaalle, näen myös sen miten upeaa heidän välinen siteensä on. Kaikki se tuska ja se raskaus mitä heidän pieni ikäeronsa aikaisemmin tuotti, maksaa itsensä nyt moninverroin takaisin. Heistä on oikeasti seuraa toisilleen, he eivät koskaan ole yksin. Ainoastaan lautapeleissä Esikoinen on Kuopusta niin paljon edellä, että siihen hän kaipaa toisia ystäviä kuin Kuopusta. Kaikki muut leikit onnistuvat Kuopuksen kanssa ja niitä myös leikitään. Tunnista toiseen. Joinain päivinä vain harvan tappelun saattelemana, toisena päivänä jatkuvan kiistan säestämänä. 

Lopulta lapset päättävät itse lähteä pihalle, se on tämän talon ihanuus, ovet voivat olla päivisin auki, takapihalle pääsee suoraan olohuoneesta ja keittiöstä, ja sinne ne lapset katoavat. Ulkoa kuuluu heidän nauruaan ja leikkimisen ääniä.

En tiedä ovatko he toistensa parhaita ystäviä vielä teini-iässä, se jää nähtäväksi, mutta juuri nyt, olen vain loputtoman kiitollinen että saimme heidät juuriki noin lyhyellä ikäerolla. Kiitollinen vaikka se olikin aluksi raskasta, niin raskasta, että lähes kaduin koko ajatusta tehdä kaksi lasta kahden vuoden sisään. Mutta nyt, nyt on eri ääni kellossa.

Lapset leikkivät ulkona vedellä ja kivillä. Yhteisymmärryksessä he kasaavat kiviä nurmikolle ja tekevät jonkinsortin patoa. Kuulen heidän naurunsa. Kuulen myös miten Kuopus sanoo Esikoiselle “Ollaanko kavereita ihan aina?”  Esikoinen vastaa “Joo, ollaan. Mutta minä saan aina ärsyttää sinua, koska sinä olet minun veljeni.”

En tiedä itkisinkö vai nauraisinko kun kuulen Kuopuksen vastauksen:

“Joo. Veljet tekee niin.”

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com