Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Lapsi opettaa äitiä kehopositiivisuuteen

05.07.2018

Meillä on pienet juhlat Amerikan itsenäisyyspäivän kunniaksi. Oikeastaan se on vain tekosyy grillata ja kutsua ihmisiä kylään viettämään vapaapäivää yhdessä takapihalla. Puen päälleni polka-dot mekon, kirkkaanpunaisen valkoisilla palluroilla.
Esikoinen katselee minua hetken kulmat kurtussa “Onko tuo sinun juhlamekkosi?”  Vastaan lapselle nauraen että on, eikö olekin nätti. Esikoinen katselee minua hetken ja on hiljaa.
Kysyn mitä hän ajattelee. Lapsi katselee minua vielä tovin hiljaisuudessa ja tokaisee sitten “ Sinä näytät ihan kärpässieneltä, oletko ihan varma että haluat pukea tuon päällesi”.

Näitä hetkiä meillä on ollut Esikoisen kanssa lukuisia. Hän on suorapuheinen, kuten lapset ovat. Kertoo miltä minä hänen mielestään näytän. Koskaan hän ei ole sanonut että jokin vaate olisi ruma, tai epäsopiva, hän vain kertoo miltä se päälläni hänen mielestään näyttää. Kun olimme lähdössä Arizonaan kävin lasten kanssa ostamassa itselleni hellevaatteita. Olin jo kauan haaveillut löyhistä pellava- tai puuvillahousuista. Kokeilin muutamia ja tykästyin erityisesti eräisiin sinivalkoraidallisiin. Esittelin itseäni lapsille pukukopissa ja kysyin olisivatko ne housut hienot. Esikoinen katsoi minuun ilahtuneena ja sanoi “Vau, tosi hienot. Nuo housut saavat sinun pepun ja vatsan näyttään tosi isoilta, näytät ihan muumimammalta.” Jäivät ne housut sitten ostamatta.

Haluaisin tässä kertoa teille, että olen täysin sinut oman kehoni kanssa, vikoineen päivineen, että kykenen ilman ahdistusta nielemään lasteni rakkaudella sanotut kommentit ulkonäöstäni ja vatsani tai takapuoleni muodoista.
Haluaisin kertoa miten en koskaan pohdi ulkonäkökeskeisesti urheilua tai mieti ruokaostoksia kaloreiden mukaan.
Totuus on ettei se ihan näin ole.

Me emme koskaan ole lasten kuullen Puolison kanssa puhuneet lihomisesta, läskeistä tai rumuudesta. Samoin kuin me emme koskaan tuo esille ihmisten ihojen väriä tai muitakaan ulkoisia ominaisuuksia erikseen. Toisilla on ruskeat silmät, toisilla siniset, toisilla vaaleat hiukset toisilla mustat. Toisilla on pitkät hiukset toisilla lyhyet, toisilla on iso maha toisilla ei. Tämän kaltaista keskustelua meillä toki myös käydään. Se mikä on parempi tai huonompi, sitä erottelua me emme ole koskaan tehneet. Sitä ei ole olemassa. Ei ulkonäkö määritä ihmistä millään tasolla. Ei vaikka maailma ympärillämme yrittääkin näin meille ajoittain väittää.
En ole myöskään koskaan sanonut, ettei makeaa tai rasvaista saa syödä liikaa koska se lihottaa. Meillä voi on voita, ei kevytlevitettä, maito on täysmaitoa tai 2%, jos kastike vaatii kermaa, sitä laitetaan.

Emme ole lasten kuullen koskaan edes puhunut mitään lihavuudesta tai lihomisesta.
Lapsemme ovat vielä niin pieniä, että en usko heidän ajattelevan sellaisia asioita senkään takia.
Kuitenkin olen törmännyt täällä moniin äiteihin jotka ovat kertoneet heidän lastensa kertoneen toisten haukkuneen heitä lihaviksi. Tai kysyneen vanhemmiltaan ovatko he lihavia.

Kuten ystäväni usein huomauttaa minulle: lasta ei voi kasvattaa tyhjiössä. Vaikka perheen sisässä asiat olisivat selkeitä ja tehty ns. oikein, emme me voi vaikuttaa täysin siihen mitä lapset joutuvat vastaanottamaan muualla. Mitä vanhemmaksi lapsemme kasvavat, sen enemmän viettävät he aikaa kodin ulkopuolella ja sitä enemmän vaikuttavat heihin myös muiden ihmisten sanomiset ja mielipiteet.

Näin on käynyt itsenikin kanssa.

Vaikka minut on kasvatettu rakkaudella, ilman että minulle koskaan lapsena sanottiin mitään lihomisesta tai mistään muustakaan ulkonäköseikasta; minun annettiin pukeutua lähes miten itse halusin, sain ottaa lävistyksiä sain leikata ja värjätä hiukseni. Edes pvc-punkkariaikoina eivät vanhempamme koskaan maininneet mitään ulkonäöstäni. Eivät mitään.

Yhden ainoan kerran isäni kohautti olkapäitään ja sanoi minulle, että on oma valintani jos haluan kantaa rautakauppaa kasvoissani, tämä sen jälkeen kun otin kulmalävistyksen.
Olen siis saanut turvallisen, terveellisen ja rehellisen, itsetuntoa voimistavan ja kehopositiivisen kasvatuksen.

Silti olen ollut hyvinkin tietoinen pyöreästä pömppämahastani kaksikymppisestä asti.
Muistan tuskallisen tarkasti kuinka istuin Lontoossa sänkymme laidassa vuonna 2008 ja puristelin vatsamakkaroitani ja päähäni pälkähti ajatus,  että aivan varmasti saisin helpommin töitä valokuvausstudioista tai muualta alalta jos vain olisin laihempi.
Muistan sen häpeän omasta varatalostani kun ystäväni ompeli minulle naamiaisiin frankesteinin morsiamen asua ja joutui siksi kysymään vyötärönympärysmittaani.
Muistan sen musertavan häpeäntunteen omasta kehostani kun sinä kesänä kun Esikoinen oli 6kk, olimme hiekkarannalla ja samalle rannalle tuli eräs ystävämme seurueensa kanssa. Seurueesta 9/10 olivat oopperabaletin tanssijoita. Heidän kehonsa olivat kovin erilaisia minun kehooni verrattuna. Minulla oli raskauden venyttämä vatsa, sektion jättämä arpi ja edelleen monta ylimääräistä kiloa jotka eivät mystisesti jääneet sinne synnytyslaitokselle tai kadonneet ensimmäisten 6 imetyskuukauden aikana.
Myöhemmin olen hymyni taakse piilottanut ahdistukset raskausuteluista, joita erkauman aiheuttama pömppä aiheuttaa ja väkisellä pitänyt kiinni bikineistä hiekkarannoilla ja altailla. Siitä huolimatta että olen kiusallisen tietoinen siitä etten omista mitään mallivartaloa. Olen silti pitänyt kiinni bikineistä, koska pidän niistä. Pidän auringosta ihollani, pidän hiekasta vatsallani.
Olen vitsaillut nykyisestä naapuristani, joka on ehdottanut minulle plastiikkakirurgiani jos en kerta kolmatta lasta aio tehdä, koska ei kai nyt kukaan tuollaisen pömpän kanssa halua elää. Todellisuudessa hänen sanansa ovat viiltäneet syvemmältä kuin edes haluaisin myöntää.
Olen opetellut käyttämään löysiä paitoja vaikka edelleen rakastan pukeutua välillä mekkoihin, jotka ovat vartalonmyötäisiä, silläkin uhalla että katsotaan merkitsevästi vatsani seutua ja kysytään sen kolmannen lapsen perään.

Ja kaikki tämä, siitä huolimatta että tiedän etten ole lihava.
Olen vartaloltani normaaliuden perikuva. Se kuuluisa painoidenksi ilmoittaa minun olevan normaalipainoinen. Urheilen 3-5 kertaa viikossa, elän aktiivista elämää muutenkin. Vatsani ei ole litteä eikä siitä näy päällepäin hyvässä kunnossa olevat vatsalihakset. Takapuoleni ei mahdu s kokoisiin alushousuihin vaikka muuten kykenenkin sitä kokoa käyttämään lähes ongelmitta.
Syön terveellisesti.  Minulla on raskauden jälkeen jäänyt keskivartalolle ylimääräistä ja lapsuudesta asti ollut napatyrä estää erkauman sulkeutumista kokonaan joka aiheuttaa ikuisen pömpän. Minulla ei ole koskaan, siis koskaan eläissäni ollut litteää vatsaa. Johtuen nimenomaan tuosta napatyrästä. Voin siis tehdä satoja vatsalihaksia ja erkaumanpiennenystreenejä eikä tilanne tule muuttumaan.

Voin myös tunnustaa pitäväni huolta kunnostani osittain myös siksi, että voisin hieman vapaammin syödä myös suklaata ja juustoa, kahta elämäni suurinta pahetta. Ja joskus uimarannoilla jätän bikineiden päälle paidan, muistakin kuin auringonvalolta suojautumisen tähden. Niinä päivinä kun vatsa on tavallista turpeampi ja muutenkin keho tuntuu rumalta, en kykene silloin olemaan se rohkea ja aina-sinut vartalonsa kanssa nainen. En vaikka haluaisin.

Mitä vanhemmaksi lapsemme kasvavat, sitä enemmän he tulevat altistumaan median, yhteiskunnan ja muiden ihmisten mielipiteille.
Lapsemme ovat toki poikia, ja moni kuvittelee etteivät ulkonäköpaineet ja kehopositiivinen ajattelu koske poikia. Mielestäni he ovat väärässä.
Lähipiirissäni on useampi mies, joka teiniässä koki olevansa ruma ja/tai lihava. Kaikki ihmisiä, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin rumia, silloin tai nyt.
Uskon, ja valitettavasti tiedän, että ulkonäöstä puhuminen on tytöille ehkä luontevampaa ja yleisempää, mutta sitä esiintyy myös pojilla. He eivät ehkä puhu asiasta keskenään, mutta lukevat hekin lehtiä, katsovat tvtä ja näkevät mainoksia.
Paljon on edistytty esimerkiksi naisten alusvaatemainoksissa. Entä sitten miesten? Kuinka usein olette nähneet alusvaatemainoksia joissa olisi ihan tuiki tavallinen miehen keho? Ei litteätä vatsaa, ei näkyviä vatsalihaksia, vaan aivan tavallinen miehen keho? Tällä saralla yhteiskunnalla on vielä paljon työnsarkaa. Kehonkuva on edelleen vääristynyt ja väärä. Ja ei, asiaa ei edistä, että löytyy kaltaisiani jotka katsovat välillä häpeillen omaa kehoaan, vaikka haluaisivatkin ajatella toisin. Omaa ajatusmalliaan on vain hyvin, hyvin vaikea muuttaa.

Vapauttavimpina hetkinä oman kehoni kanssa olen pitänyt hetkiä suomalaisissa julkisissa saunoissa. Siellä keho lakkaa olemasta keho siinä muodossa missä se on muualla. Uimahallien saunoissa on kaiken ikäisi ja kokoisia kehoja. Suuria, pieniä, laihoja, lihavia, lihaksikkaita.

Toinen paikka, jossa en koskaan ajattele kehoani vääränlaisena, ovat täällä ne uimarannat joilla yleensä meidän lisäksemme on lähinnä meksikolaisia. Meksikolaiset ihmiset ovat ehkä vapauttaneet minut kaikkein eniten omasta häpeästäni omaa kehoani kohtaan. He kantavat omia kehojaan sellaisella rakkaudella, sellaisella itsestäänselvyydellä, että minun yhden vatsamakkarani piilottelu on lähinnä naurettavaa pelleilyä heidän seurassaan.

Olen miettinyt paljon miten suojelen lapsiani näiltä ajatuksilta.
Miten kasvatan heidät näkemään itsensä kauniina, välittämättä siitä minkä kokoisia he ovat.
Miten kasvatan heidät omaamaan sellaisen itsetunnon etteivät ei hätkähdä kenenkään ajattelemattoman ihmisen sanomisista?
Kehoni on kestänyt paljon. Se on kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta. Se jaksanut läpi valvottujen öiden ja raskaiden työpäivien.
Se on kantanut minut läpi raskaiden kokemuksien ja hyvien hetkien.
Minä pidän kehostani huolta. Hyvinä päivinä minä rakastan kehoani siitä mitä se on. Minä kunnioitan ja arvostan mitä kehoni on tehnyt ja mihin se on kyennyt.
Mutta haluaisin oppia pitämään siitä myös huonoina päivinä. Näkemään sen kauneuden jonka näen kaikkien muiden ihmisten kehoissa myös niinä heikkoina hetkinä.
En niinkään itseni tähden, mutta lasteni tähden. Sillä minä uskon esimerkin voimaan. Tiettyyn pisteeseen asti voin vain olla puhumatta heille omista kipupisteistäni. Voin vahvistaa heitä ja opettaa heidät rakastamaan omaa kehoaan juuri sellaisena kuin se on. Mutta tulee päivä kun hekin oppivat huomaamaan minun kipupisteeni.

Enkä minä halua että he oppivat ajattelemaan että omaa kehoaan saa halveksia tai kuvitella sen olevan koskaan mikään määritelmä siitä millaisia ihmisiä he tai muut ovat. Että he oppisivat myös rakastamaan omia kehojaan, muiden kehoja juuri sellaisina kuin ne ovat. Ilman ajatusta, siitä että jokin on enemmän oikein, enemmän terve, enemmän kaunis kuin toinen.

Kysyin Esikoiselta eilen uudelleen eikö mekko siis hänestä ole hieno? “En minä niin sanonut, sanoin vain että näytät kärpässieneltä. Se on ehkä vähän hassua, mutta ei se mitään.”
Niin.
Jotkut asiat ovat juurikin näin yksinkertaisia.
Sen kun oppisi.
Onneksi minulla on maailman paras opettaja.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

*kuvat ovat eräältä rantapäivältä. Eivät suoranaisesti liity tekstiin, paitsi että juuri noin minäkin haluan elämää katsella, välittämättä ulkoisista seikoista, juosten, nauraen, nauttien siitä mihin kehoni minut voi viedä, en tuskastellen sitä miltä se näyttää. *

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »