Lapsen oikeus osallisuuteen

Suomessa on vietetty tällä viikolla lasten oikeuksien viikkoa. 

Viikon teemaksi on valittu osallisuus ja monia kouluja ja muita lasten kanssa toimivia tahoja on haastettu mukaan teemaviikkoon erilaisin tavoin. 

Kirjoitin vuosi sitten lasten oikeuksien päivänä lasten oikeudesta olla yhdenveroinen. Kirjoitin siitä oman perheeni näkökulmasta, siitä miten me yritämme lapsemme kasvattaa kohti tätä tavoitetta. Tänä vuonna minä haluan puhua siitä miten me yritämme toteuttaa perheen sisällä teemaa osallisuus. Ei vain tällä viikolla, vaan aina, kokoajan.

Osallisuus on mielestäni ajoittan hieman vaikea asia käsittää. Siksi yritänkin purkaa ajatuksiani osallisuudesta ja siitä mitä se minun mielestäni käytännössä tarkoittaa meidän perheen arjessa.
Miten lapsi on osallinen perheen sisäisissä päätöksissä?
Onko lapsen tehtävä olla osallinen?
Missä menee raja missä lapsen tulisi päättää ja milloin aikuisen tulisi päättää?
Mitä on lapsen osallisuus perheessä?

Terhi Tuukkanen kirjoittaa Lapsiasiavaltuutetun blogisssa näin:  “Lapsen oikeus osallisuuteen on yksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tärkeimmistä periaatteista. Osallisuus tarkoittaa sitä, että lapsella on mahdollisuus kertoa mielipiteensä kaikissa häntä koskevissa asioissa ja aikuiset ottavat sen huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Lapsen oikeutta osallisuuteen voidaan pitää myös yhtenä sopimuksen epäselvimmistä ja väärin ymmärretyistä periaatteista.”

Tarkoittako tämä siis sitä, että lapsen tulisi saada päättää kaikesta häntä koskevasta?
Ei tietenkään tarkoita.
Mutta luulen, että juuri siinä tuleekin usein ne väärinymmärrykset.
Luullaan, että lapselle tulisi antaa kaikki valta perheessä.

Me näemme itse meidän perheemme yksikkönä, mutta  jossa on kuitenkin selkeästi aikuiset ja lapset.
Me toimimme yhdessä, me pyrimme kuuntelemaan toisiamme, me pyrimme ottamaan toistemme mielipiteet huomioon, mutta niin kauan kuin lapsi on vielä niin pieni, ettei hän kykene näkemään suuria kokonaisuuksia ei hän voi niistä myöskään omalla kohdallaan päättää.

Kasvoin itse perheessä jossa vanhempani olivat vanhempiani, eivät ystäviäni.
Nykyään koen vanhempieni olevan myös ystäviäni, puhumme asioista tasa-vertaisesti, aikuinen aikuiselle. Lapsuudessani vanhampani kuulivat minua, kysyivät mielipiteitäni, mutta päätökset tekivät he.
Muistan miten kadehdin välillä luokkatovereitani joilla oli paljon enemmän päätäntävaltaa omata elämästään, he saivat itse päättää monelta menevät nukkumaan (ala-asteikäisenä), he saivat itse päättää millaiset vaatteet kouluun laittavat, he saivat itse päättää mitä he televisoista katsovat.
Meillä vanhempani päättivät siitä monelta me menimme nukkumaan, me saimme päättää mitä puemme, mutta vaatteiden tuli olla siistejä, pihavaatteet ja kouluvaatteet olivat erikseen, me emme todellakaan saaneet itse määritellä mitä me katsoimme televisioista. Kaikesta saatoimme toki keskustella vanhempiemme kanssa, mutta päätökset tekivät he (niin kauan kuin olimme pieniä)
Ja nyt aikuisena olen enemmän kuin kiitollinen heidän tavastaan toimia kanssamme.

Mielestäni lapsen ei tulisi joutua tekemään päätöstä kun ei ole siihen vielä valmis. Ja lapsi ei ole valmis kantamaan vastuuta suurista päätöksistä vielä pitkään aikaan. 

Kun matkustimme keväällä Kööpenhaminan kautta takaisin Piilaaksoon, kävimme lentokentällä legokaupassa.
Sanoimme lapsille, että he saavat valita minkä vain legopaketin itselleen lentokoneeseen koottavaksi. Ainoa rajoite oli laatikon koko jonka heille osoitimme. Esikoinen valitsi omansa noin 10 minuutin katselemisen jälkeen, ja kantoi pakettia itsevarmasti kainalossaan valintaansa tyytyväisenä senkin jälkeen kun hän oli päätöksensä tehnyt. Kuopus sen sijaan vaelsi yhä paheneva ahdistunut ilme kasvoillaan pitkin kauppaa ja katseli paketteja.
Kun aikaa oli kulunut puoli tuntia sanoimme, että meidän pitäisi jatkaa matkaa, voisiko hän nyt valita omansa. Kuopus oli silminähden tuskissaan ja kerta toisensa jälkeen hän sitten osoitti legopaketteja jotka meillä oli jo olemassa ennestään. Selitimme hänelle, ettei samaa kannata ottaa, että hän voisi valita jonkun uuden. Päätös oli liikaa 3,5 vuotiaalle. Aivan liikaa.
Lopulta ymmärsin tilanteen ja toin hänelle näytille 3 pakettia joista pyysin häntä valitsemaan yhden. Siihen hän kykeni.

Palaan tähän hetkeen usein.
Mietin, että jos 3,5vuotiaalle lapselle on noin vaikeaa valita legopakettia, miten hän kykenee millään tasolla tekemään mitään suuria päätöksiä koskien hänen elämäänsä. Ei hän kykenekään.
Mutta silti hänellä on oikeus tulla kuulluksi.
Hänellä on oikeus olla osallisena silloin kun häntä koskevia päätöksiä tehdään. Tässä tapauksessa se päätös oli millaisen legopaketin hän saa lentokoneeseen 10tunnin lennolle viihdykkeeksi.
Hänellä on oikeus nähdä erilaisia legopaketteja, hänellä on oikeus valita niistä kolmesta jotka me hänelle valitsemme sopivaksi.

Kun työskentelin Lontoon jenginuorten kanssa, yhä uudelleen ja uudelleen heidän puheessaan nousi esiin kaksi erilaista tapaa puhua elämästä.
Joko heille asioita vain tapahtui. Ilman mitään aktiivista osallisuutta. He vain kertoivat asioiden tapahtuneen. Äiti vain katosi. Isä vain joi. Lapsi vain jätti menemättä kouluun. Asunnot vain vaihtuivat.
Ei taustoja, ei kertomuksia siitä miksi näin oli tapahtunut, mikä oli ajanut heidät siihen tilanteeseen ja miksi.
Sosiaalityöntekijä, jonka kanssa tein yhdessä töitä, kertoi sen olevan normaalia nuorille joiden lapsuudessa heitä ei ole millään tavalla kuultu. Kaikki päätökset on tehty heidän puolestaan. Heille on vain ilmoitettu asioita, jos sitäkään. Asioita on siis vain tapahtuntu, heidän elämästään on päätetty, ilman että heillä on ollut mitään valtaa tuoda esiin heidän näkökantaansa tapahtuneeseen.

Toinen tapa jolla moni nuori puhui menneisyydestään oli se kun he kertoivat kaiken vain minä muodossa. Minä lopetin koulunkäynnin, minä muutin, minulla on tapana syödä pizzaa iltaisin, minä herään vasta kello 14 iltapäivällä.
Näissä tapauksissa sosiaalityöntekijä taas kertoi lapsen joutuneen jo pienestä asti päättämään elämässään kaiken itse. Sen monelta herää, sen mitä pukee, sen meneekö kouluun.

Nämä ovat toki kärjistettyjä esimerkkejä, mutta silti, näissä näkyi niin selvästi ne kaksi ääripäätä joita lapsen osallisuus häntä koskeviin päätöksiin voi saada.
Eikä kumpikaan niistä ole hyvä.

Olisi tavallaan helppoa sanoa, että ei tehdä tästä niin kovin vaikeaa.
Kuuntele lastasi, tee häntä koskevat päätökset hänen mielipidettään kuunnellen, mutta siten että sinä kannat kuitenkin vastuun lopullisesta päätöksestä.
Osallista lastasi hänen ikäänsä sopivin määrin ja anna hänelle mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä.

Surullista on kuitenkin se, ettei se käytännössä kuitenkaan ole lopulta niin helppoa.
Johanna Olli kirjoitti vuosi sitten lasten oikeuksien sivuilla asiantuntijakirjoituksessaan näin:
“Yksi lapsen oikeuksien yleisperiaatteista on lapsen näkemyksen kunnioittaminen. Siihen kietoutuvat muutkin keskeiset periaatteet: lapsen edun huomioiminen, oikeus elämään ja kehittymiseen sekä syrjimättömyys. Lapsen etua ei nimittäin voi huomioida, jos ei tunne lapsen näkemystä, eikä lapsi saa täysimääräisiä kehittymisen edellytyksiä, jollei hän pääse osalliseksi vuorovaikutuksesta, jossa tulee kuulluksi. Syrjimättömyys taas ei toteudu, jos lasta ei kuunnella hänen kommunikointitaitojensa erilaisuuden takia tai muusta lapseen liittyvästä syystä.

Tutkimusten mukaan kuitenkin erityisesti pienten ja muuten kuin puheella kommunikoivien lasten oikeus tulla kuulluksi toteutuu eri alojen ammattikäytännöissä liian harvoin, eikä lapsen näkökulmaa ole aina lapsen kotonakaan opittu kuulemaan. Syinä tähän ovat aikuisten asenteet ja puutteelliset kommunikaatiotaidot sekä eri instituutioiden ja yhteiskunnan rakenteelliset seikat ja toimintakäytännöt.” 

Olli puhuu kirjoitukssaan varsinkin vammaisten lasten oikeudesta tulla kuulluksi, mutta ylläoleva sitaatti koskee kaikkia lapsia. Pienten lasten kuuleminen, heidän osallistaminen perheen elämään, päätöksiin tuntuu olevan monella hukassa.
Ei tiedetä miten lapsen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa. Ei osata olla vanhempi, halutaan olla kaveri.
Vältetään vastuun ottamista, sysätään vastuu lapsen elämästä lapselle itselleen, liian varhain.

Kyse on kuitenkin välillä hyvinkin pienistä asioista. Hyvin pienistä päätöksistä joihin lapsen voi osallistaa. Kukaan ei sano, että meidän tulisi antaa lapselle valta mitä hän syö päivästä toiseen.
Koska ainakin meillä jos tätä kysyttäisiin 4 vuotiaalta Kuopukselta me söisimme joka päivä vain makaroonia ja kalapuikkoja. Ehkä silloin tällöin kalapuikkojen sijaan lihapullia.
Annan myös lapsille usein kaksi vaihtoehtoa siitä mitkä vaatteet he haluavat laittaa päällensä.
Koska jos Kuopukselta asiaa kysyttäisiin tai hän saisi täyden päätäntävallan asiassa, hän olisi kaikki päivät ja yöt yöpaidassa. Mieluiten siinä missä on spiderman.

Me olemme yhdessä lasten kanssa laatineet kodin säännöt.
Olemme yhdessä pohtineet mitä niihin kuuluu ja miten niitä noudatetaan.
Me yritämme parhaamme mukaan osallistaa lapsiamme perheemme elämään, mutta päätäntävaltaa heillä ei vielä ole isoista asioista.
Myös pieni lapsi haluaa tulla kuulluksi, vaikkei osaisikaan sitä ilmaista. Myös pieni lapsi haluaa kokea voivansa päättää omasta elämästään, mutta ilman vastuuta siitä että jos päätös on väärä se olisi hänen syynsä.
Minä en esimerkiksi koskaan sanoisi lapsillemme “Haluatteko te palata jo nyt Suomeen? Muutetaanko nyt vai vuoden päästä, päättäkää te.”

Miksi sitten en?
Jos minulle olisi oikeasti aivan sama, eikö olisi helpompi kysyä lapsilta, jos vaikka heillä sillä olisikin merkitystä.
Miettikää kuitenkin miten kävisi jos sanotaan lapsi valitsee, että palaamme vuoden päästä. Miltä hänestä tuntuu jos tuon vuoden aikana tulee hetkiä jotka ovat todella vaikeita, ikävä Suomeen on valtava tai vaikkapa pahimmassa tapauksessa vaikkapa joku läheinen kuolee Suomessa ja me olemmekin vielä täällä kaukana.

Kenen vastuulla päätös silloin on?
Tietenkin oikeasti se on edelleen vanhempien vastuulla, mutta millaisen mielikuvan me olemme antaneet lapselle tuosta päätöksestä?
Että hän on saanut tehdä sen, että se on hänen vastuulla, oli se sitten hyvä tai huono.
Ja tuo on liian suuri vastuu lapselle kannettavaksi.
Se on liian suuri vielä pitkään.

Esimerkki on hyvin epätodennäköinen, ja ehkä jopa epärealistinen, hyvin harvoin lapsi saa päättää mitään mikä koskee perheen muuttoja varsinkaan maasta toiseen.
Mutta se on sovellettavissa myös pienempiin päätöksiin. On tärkeää miettiä tarkoin kuinka paljon vastuuta lapselle sysätään.
Osallisuus ei tarkoita täydellistä vastuun antamista lapselle.
Se tarkoittaa kuuntelemista, keskustelua, huomioonottamista. Ääneen kertomista siitä mitä päätöksiä tehdään lapsen elämää koskien.

Teemme mekin niitä niin sanottuja virheitä. Olen minäkin joskus ollut kysymättä lapselta ja vain päättänyt jotain hänen puolestaan. Mutta silloin hänellä on ollut kaikki oikeus kiukutella ja huutaa minulle tekemästäni päätökestä. ”Tämä paita kutisee, minä en halunnut tätä paitaa, minä en VALINNUT tätä paitaa.” Silloin minä olen ollut voimaton. On ollut pakko myöntää lapselle, kyllä, olet oikeassa, sinä et valinnut sitä, eikä minulla ollut mitään erityistä syytä olla kysymättä sinun mielipidettäsi, syy että sinulla on epämukavaa on minun.
Olen saattanut viedä lapset kuumana päivänä pitkälle vaellukselle kukkuloille, kysymättä huvittaako heitä. Kun he sitten kitisevät vaelluksen aikana, voin miettiä itse olisinko voinut hoitaa tilanteen paremmin. Kuunnella lapsia hieman enemmän.
Enkä tarkoita, että minun tulisi tehdä kuin lapsi sanoo. Mutta minun tulee ottaa lapsen kanta huomioon. Jos hän ei halua vaellukselle, mutta minä haluan, voin sanoa niin. Voin sanoa, että minä kuulen sinut, mutta nyt minä päätän koska minä oikeasti tarvitsen tätä. Samalla luon itselleni mahdollisuuden valmistautua siihen että lapsi protestoi toimintaa, ja osaan suhtautua siihen vastaavalla tavalla oikein.

Osallistaminen ei ole vain sitä, että päätöksenteon hetkellä sinä kysyt lapsesi mielipidettä. Se on kokonaisvaltaista lapsen tuntemista, kuuntelemista hetkinä joihin ei liity päätöksiä, hänen maailmankuvaansa tutustumista uudelleen ja uudelleen. Se tarkoittaa läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Se tarkoittaa, että myös sinä kerrot miksi sinä haluat joitain asioita, sinä kerrot miksi sinä teet ne päätökset jotka sinä teet. Osallistaminen on osa kommunikaatiota, vuorovaikutusta. 

Nykypäivänä me suoritamme vanhemmuutta.
Me haluamme vain lastemme parasta. Vanhemmuus on meille projekti, se on meriitti jonka me yritämme hoitaa mahdollisimman hyvin. On kuitenkin niin paljon asioita, joita ei itsekään aina tiedä miten ne tulisi tehdä, miten se tulisi tehdä oikein. Ei kaikkea vain voi osata.

Mutta me voimme oppia.
Jokainen meistä voi.

Lasten oikeuksista, jotka ovat samalla usein vanhemman velvollisuuksia, tulisi puhua enemmän. Enemmän kuin vain sen yhden viikon tai päivän ajan vuodessa. 

Lasten oikeudesta tulla kasvatetuksi myös kodeissaan siten että heitä kuullaan, että heitä osallistetaan ilman liian suurta vastuunkantoa, siitä pitäisi myös puhua, mutta ennen kaikkea siihen tulisi saada enemmän tukea.
Tässä olisi taas helppo hetki syyllistää kaikkia vanhempia siitä miten he eivät tee työtään oikein. Miten he vain roikkuvat puhelimissaan, huutavat lapsille ja joko ovat heidän kavereitaan, antavat kaiken päätäntävallan heille tai leijuvat auktoriteettihahmona kaiken yläpuolella ja päättävät kaiken lapsen puolesta koskaan heitä kuulematta.

Oma kokemukseni kuitenkin on, ettei syyllistämällä päästä mihinkään. 

Syyllistäminen ei auta ketään. 

Syyllisyyskampanjat eivät löydä kohderyhmäänsä. Mutta vihaa ne kyllä herättävät.
Sen sijaan, että me vain syyttelemme toisia vanhempia ja yhteiskuntaa siitä, että kukaan ei auta meitä, kukaan ei opasta ja neuvo, niin minä uskon enemmän ratkaisukeskeiseen lähestymistapaan.

Siksi uskonkin enemmän siihen, että meidän tulisi löytää muita tapoja ratkaista nämä tilanteet. Muita tapoja auttaa vanhempia parempaan vuorovaikutukseen, parempaan lapsen osallistamiseen. 

Olen aikaisemminkin tuonut esiin sen miten minä koen Suomesta puuttuvan eniten vanhempia tukevan tahon.
Sellaisen paikan jossa vanhemmuutta tuettaisiin ilman tuomitsemista.
Paikan jossa vanhemmat voisivat oppia vanhemmuutta.
Se olisi myös paikka jossa opittaisiin miten lasta, sitä pientäkin, osallistetaan.

Kuitenkin kunnes tällainen taho, paikka, tai mikä ikinä se tulee olemaankaan (sillä uskon sen syntymiseen, tavalla tai toisella) on olemassa, voimme me kaikki vaikuttaa.
Me voimme kaikki katsoa itseämme, pohtia teemmekö me omassa kodissamme, meidän vaikutuspiirissä olevilla tahoilla parhaamme.

Muistammeko me kuunnella lasta, muistammeko me ottaa huomioon.
Muistammeko me tervehtiä niitä kaverin lapsia kun he tulevat kylään. Muistammeko kysyä haluavatko he vettä vai mehua?
Muistammeko kuunnella loppuun sen vähän tylsältäkin kuulostavan jutun jota oma lapsi selittää koulun kavereista.
Muistammeko kertoa miksi haluamme, että lapsi ottaa bussin sijaan ratikan harrastukseen, ja kuunnella mitä mieltä hän on itse asiasta.

Pieniä asioita mutta niillä on suuri merkitys. Esimerkin voima on tässäkin suuri. Mitä enemmän me näemme ympäristön toimivan tietyllä tavalla ympärillämme, sitä enemmän me alamme itse toimia samoin. 

Joten tänään, huomenna ihan joka päivä, yritetään muistaa: pysähtyä, kuunnella, osallistaa.
Myös sitä pientä lasta.
Kaikilla lapsilla on oikeus siihen.

Kuvituskuvina tilanteita Meksikon matkan ajalta, siellä piti usein keskustella lasten kanssa siitä mitä tehdään. Lapsia kuultiin, mutta aina ei kuitenkaan oltu samaa mieltä asioista.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com