Lapsen lokerot

“Voi kuinka upeasti sinun tyttäresi ajaa pyörällä, ja noin hieno ja rohkea kypäräkin”.
Vilkaisen niitylle viereeni saapunutta nuorta pariskuntaa. He seisahtavat ja katselevat miten Kuopus ajaa puiden reunustaman hiekkatietä edestakaisin, tähtää lätäkköihin ja ajaa suoraan niiden läpi veden roiskuessa pyörien alta ilmaan.
Hänen uusi kypäränsä loistaa harmaassa päivässä, sen punaiset piikit luovat vahvan kontrastin harmaan ruskean puiston keskellä.

Hymyilen pariskunnalle ja kerron lapsen olevan poika.
En itsekään tiedä miksi korjaan heidän sanojaan, harvoin niin teen enää. Ehkä nyt loman jälkeen jokin pieni kapina on taas noussut minussa esiin. Tai ehkä se, että Kuopus on viime aikoina selkeästi identifioinut itseään vahvasti sanoin pojaksi on se syy siihen miksi korjaan. En osaa varmaksi sanoa.

Vietimme 9 päivää Meksikossa. Kohtasimme lukuisia ihmisiä, jotka puhuttelivat lapsiemme, kommentoivat heitä ja kyselivät heistä. 90% heistä puhutteli lapsia välittömästi ilman epäröintiä ”señor” nimellä.
Lapsia ei puettu mitenkään eri tavoin, emme pitäneet heidän hiuksiaan piilossa tai mitenkään muutoinkaan korostaneet stereotyypisiä poika/tyttö piirteitä heissä.
Silti, yksi vilkaisu lasten kasvoihin riitti, oletettu sukupuoli meni kerrasta oikein.

Toki, olen edelleen sitä mieltä, että lähes kaikissa näissäkin hetkissä olisi voitu kommentoida tilannetta vain sanomalla “lapset”. Minkään tyttö/poika termin esiin nostaminen ei olisi ollut välttämätöntä siinäkään.
Mutta jo pelkästään se, että hiukset eivät määrittäneet näitä lapsia tai heidän sukupuoltaan Meksikossa, oli minulle todella merkittävää.

Se jotenkin vahvistaa sen mielikuvan mikä minulla on jo kauan ollut, että tässä asiassa ei ole kyse jostain yliluonnollisesta tai rakettitiedettä vastaavasta monimutkaisuudesta, tässä on kyse vain ja ainoastaan tottumuksesta ja siitä, että loppujen lopuksi me olemme yllättävänkin laiskoja katsomaan ihmisiä tarkasti ja teemme päässämme johtopäätöksiä pelkkien stereotyyppisten kaavioiden kautta. Puolisoni sanoi tämän yksinkertaistettuna “se on kaikki vain kiinni meidän korvien välistä.”

Olen kirjoittanut tästä monta kertaa aikaisemminkin. Tästä samasta aiheesta, näistä samoista asioista. 

Silti jatkan tästä, jatkan ja puhun ja kerron, koska koen ettei tästä puhuta edelleenkään tarpeeksi.

Kirjoitin kesällä siitä miten meitä kehotettiin keskustelemaan Esikoisen kanssa ennen kuin hän menee kouluun. Keskustelemaan ja valmistelemaan häntä siihen, että häntä saatetaan luulla tytöksi koska hänellä on pitkät hiukset.  Valmistelemaan siihen, että häntä mahdollisesti (tai monen mielestä aivan varmasti) kiusataan. Sain jopa kuulla, että lapsen edun nimissä kannattaisi nyt vain leikata ne hiukset ja taistella omia tuulimyllyjä vastaan jossain muualla. 

Sain myös kuulla suurentelevani ilmiötä, että ehkä Amerikassa tämä on ongelma, mutta ainakaan Suomessa, tai ainakaan Helsingissä ongelmaa ei ole.
Tiedättekö, kun minä en usko siihen.

Minä tiedän, että ongelma on olemassa kaikkialla. Toki on alueita ja maita joissa se on suurempi kuin toisaalla. Mutta ongelma ei ole poistunut vielä mistään.
Ystäväni poika oli koulukiusattu.
Vasta kun hän leikkasi hiuksensa lakattiin häntä kiusaamasta. Vasta silloin hän sai ystäviä myös pojista.
Tämä tapahtui Helsingissä.
Ei joskus 20vuotta sitten, vaan nyt.
Se ettei asia ole ongelma omassa lähipiirissä, ei tarkoita ettei ongelmaa olisi.

Me emme valmistelleet Esikoista koulun ja siellä mahdollisesti olevien lasten kotikasvatuksesta. Me päätimme ylittää sillan kun se tulisi vastaan. Tähän asti se ei ole tullut vastaan. Esikoinen on solahtanut osaksi luokkaa vaikkei hän vielä puhukaan englantia ääneen. Hänellä on ystäviä, eikä meidän korviimme ole kantautunut sanaakaan, ei edes ihmettelyä muiden lasten puolelta, hänen hiuksistaan tai mistään muustakaan piirteestä.
Lapset ovat siitä upeita olentoja, että he ottavat usein ihmiset ihmisinä. Se olemme me aikuiset jotka kerromme heille että ihmisten tulisi olla tietynlaisia. Jos sitä ei tehdä, ei lapsilla useinkaan ole mitään ongelmia toisten lasten ominaisuuksien kanssa.

Me määrittelemme edelleen ihmiset kahden sukupuolen kautta. Me jaottelemme heidät lokeroon poika tai tyttö. Näihin lokeroihin me ripustamme erinäköisiä tuntomerkkejä kuten värejä, harrastuksia, mielipiteitä ja luonteenpiirteitä. Kun tapaamme jonkun uuden ihmisen, lapsen tai aikuisen, me lykkäämme hänet hyvin nopeasti, ellemme jopa välittömästi, jompaan kumpaan lokeroon ja alamme tutkailla häntä sen lokeron tuntomerkkeihin nojaten. Jos lokerossa seisoo ihminen joka ulkoisesti vaikuttaa mieheltä/pojalta, mutta hänellä onkin pitkät hiukset, hän harrastaa vaikkapa tankotanssia ja ilmoittaa rakastavansa pitsiliinoja ja vaaleanpunaisia vessaharjoja, on hän nyt vähintäänkin vähän erikoinen, tai ei ainakaan ihan tavallinen mies. Eihän?
Jos taas nais/tyttö lokeroon päätyy ihminen, joka pitää traktorilla ajamisesta, zombie-elokuvista, leikkaa hiuksensa täysin siiliksi ja harrastaa mutapainia, harva ohittaa nämä tosiasiat toteamuksella “ok, asia on selvä, tällainen normi-ihminen tässä.”

Halusimme tai emme,tiedostomatta teemme tätä myös lapsille. Oletamme sukupuolen kautta heidän olevan tietynlaisia. Pysähtymättä edes miettimään miksi. Teemme tätä kunnes havahdumme käyttäytymään toisin.
Ja monelle lapselle tämä lienee ok. Koska, kyllä, moni ulkoisesti tytöltä näyttävä lapsi kokee myös olevansa tyttö. Myös moni pojalta näyttävä lapsi kokee myös olevansa poika.
Mutta entäs ne, jotka eivät tätä itse tuo esiin? Entäs ne jotka eivät oikein tiedäkään.
Miltä heistä tuntuu kuulla jatkuvasti ulkopuoliselta taholta “faktaa” siitä millaisia heidän tulisi olla. Lapsi joka leikkii lapsiryhmässä, lapsi joka ehkä ulkoisesti on tyttö mutta sisäisesti tuntee epävarmuutta. Onko silloin oikein kutsua häntä tytöksi. Antaa hänelle nimitys johon valitettavasti edelleen liitetään niin paljon erilaisia olettamuksia. Entä se poika joka tuntee olevansa tyttö, mutta ei osaa sitä itsekään oikein sanoiksi pukea. Mutta aina kun opettaja kutsuu kaveriporukkaa “pojat, tulkaa tänne” jokin hänen sisällään sävähtää. Kyllä, häneltä löytyy pippeli, mutta tarkoittaako se sitä että hänen tulisi olla sitten sitä kaikkea muutakin mitä tämä maailma odottaa pojilta.

Kukaan ei ole kieltämässä kutsumasta tyttöjä tytöiksi tai poikia pojiksi. Tuntuu siltä että se on se jota ihmiset kuvittelevat kun puhutaan sukupuolisensitiivisyydestä. Että nyt saa enää vain puhua lapsesta. Että meillä ei ole enää mitään rajoja, kaikki ovat vain ihmisiä. Kohta täällä kasvatetaan vain henkilöitä. Ja kaikki kulkevat perunasäkeissä koska mitään sukupuoleen viittaavia vaatteitakaan ei saa enää käyttää.
Kukaan asiansa oikeasti tietävä ei ole näin koskaan sanonut.
Ihmistä, lasta tai aikuista, joka tuntee olevansa nainen, saa kutsua tytöksi/naiseksi. Minä olen nainen. Koen vahvasti olevani nainen, en muuta. Uskallan myös väittää, että Puolisoni on mies. Kutsun häntä mieheksi.

Lasten kohdalla kuitenkin tulisi olla hieman varovaisempi.
En avaa tässä blogissa enempää siitä mitä omat lapsemme sanovat sukupuolekseen, koen että se on heidän oma asiansa.

Lapsella voi kestää todella kauan ennen kuin hän osaa kertoa miksi hän identifioituu. Tai sitten hän osaa sanoa sen samantien.
Aikuisten ei kuitenkaan tulisi varsinkaan ulkoisten seikkojen perusteella lokeroida lasta mihinkään lokeroon ennen kuin lapsi itse antaa siitä jotain viitteitä.
Ja se pitääkö lapsi vaaleanpunaisesta, prinsessaleikeistä, sotamiehistä, pyssyistä, harmaasta tai pehmoleluista eivät ole viitteitä. Ne ovat meidän yhteiskuntamme hyvin rajallisia tapoja määrittää sukupuoli.

Minulla oli muutama viikko sitten Kuopuksen kerhon ohjaajan kanssa vanheinpainvartti. Lopussa ohjaaja kysyi onko mitään mistä haluaisin antaa palautetta. Kerroin, että olin kiinnittänyt huomiota että kerhotoiminnassa käytetään paljon tyttö/poika nimityksiä yhteyksissä joissa niillä ei ole mitään merkitystä. Kutsutaan lapsiryhmää “tytöiksi/pojiksi” jne. Selitin kaiken saman kuin mitä nyt kerroin teille. Ohjaaja kuunteli, teki muistiinpanoja, pyysi minulta lisää lähdemateriaalia. Lopulta hän tuli pari päivää myöhemmin kertomaan minulle haluavansa ehdottomasti kiinnittää tähän asiaan enemmän huomiota ja saattaa tämän myös muiden ohjaajien tietoisuuteen. Hän pyysi minua myös huomauttamaan hänelle omien työpäivien aikana ne kerrat kun hän tekee tuon kutsumisvirheen. Työpäivä on 2,5tuntia pitkä. Huomautin hänelle 12 kertaa sen päivän aikana asiasta. Ja hän todellakin teki töitä sen eteen ettei hän käyttäisi niitä nimityksiä. Korvaavina nimityksenä hän käytti sanoja toverit, ystävät, lapset. Nuo toimivat aivan yhtä hyvin.

Mutta mikään ei muutu ellei sitä tiedosta, ellei myönnä omaa tapaansa.
Minäkin opettelen vieläkin. Minulta pääsee “Pojat” sana suustani lähes harva se päivä lasteni kanssa ollessa. En minäkään osaa vielä. Mutta teen töitä sen eteen.
Kyse ei ole vain lapsista, kyse on myös aikuisista.

Kuinka usein kun ystäväsi/kumppanisi kertoo sinulle työkavereistaan olet tarkentanut tai halunnut tarkentaa onko kyseessä mies tai nainen?
Jälleen minä voin nostaa käden pystyyn. Olen tietoisesti joutunut opettelemaan tästä tavasta pois. Puolisoni puhuu usein työkavereistaan, ilman nimiä. Tarinan kannalta tuntemattoman ihmisen nimi tai sukupuoli ei tuo mitään lisää, joten miksi hän sen mainitsisi. Saan itseni edelleen vuosien harjoittelun jälkeenkin kiinni siitä että meinaan kysyä onko kyseessä mies vai nainen. Kysymys joka on täysin merkityksetön. Kysymys joka on myös rajallinen, entä jos tuo ihminen on jotain aivan muuta. Mitä väliä sillä on? Miksi se muuttaisi tarinaa johon sukupuoli ei kuulu.

Palataan takaisin puiston laitaan. Seison pariskunnan vieressä ja katselen samaan suuntaan kuin he. Pilvet roikkuvat matalalla ja jossain raakuu korppi.
Kuopus kääntää pyörän toisin päin, pysähtyy hetkeksi ja potkaisee vauhtia jaloillaan, kumartuu ohjaustangon ylitse ja vääntää naamansa irvistykseen ajaessaan täyttä vauhtia läpi kuralätäkön niin että rapa roiskuu kasvoille saakka.
Pariskunta nauraa kanssani ja toinen heistä toteaa “Niin, no siinä valossa, että hän on poika niin eihän tuo sitten olekaan niin kovin ihmeellistä. Pojathan ovat juuri tuollaisia rämäpäitä. Olisikin ollut ensimmäinen tyttö jolla näen kypärässä piikkejä.”

Noin vain, ohimennen, tämä ihminen arvotti mitättömäksi ne kaikki samat piirteet ja asiat joita hän piti äsken hienoina. Vain sen takia miten hän näki lapsen sukupuolen.
Miettimisen arvoinen hetki.
Meille jokaiselle.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com