Elämä suuri, ihminen pieni

Esikoisen kuiskaava ääni tunkee läpi unen “Joko voi nousta? minä olen jo ihan hereillä.”
Kiroilen hiljaa mielessäni nähdessäni hapuilemani puhelimen näytöstä kellonajan. 5.45
Esikoinen on herännyt nyt jo hetken aikaa ennen kello 7. Mutta että nyt sitten herätään jo ennen kello kuutta.
Sanon lapselle, että on tosi aikaista vielä, nukutaan vielä hetki, jooko. Hän nyökkää ja kiertää sängyn toiselle laidalle Puolison viereen.

Suljen silmät vielä hetkeksi, vaikka tiedänkin jo ettei uni enää tule. Annan hetken ajatusten virrata ilman määränpäätä.
Mietin mennyttä viikonloppua. Ihan tavallinen viikonloppu, silti vähän tahmea. Olisi haluttu niin kovin olla vähän kotona, nauttia ajasta yhdessä, perheenä.
Mutta lapset lähinnä kitisivät ja tappelivat.

Kuopus kulki Esikoisen perässä ja aneli tätä leikkimään kanssaan, Esikoinen leikki, välillä pitkiäkin aikoja mutta ei aina jaksanut. Kuopus parahti samantein itkuun jos Esikoinen halusi tehdä jotain muuta. Isompi näki siinä myös tilaisuutensa olla ärsyttävä, tahallaan piiloutua, tahallaan kiusata toista.
Äänet kohosivat turhan monta kertaa huudoksi asti, ihan kaikilla meillä. Iltaisin kurkku tuntui karhealta ja olkapäät olivat kireät. Aamut tulivat liian aikaisin ja närästys poltti kurkkua liian monesta juodusta teekupista.

Oli hyviä hetkiä, ihana pyöräretki lähistölle, lapset ja Puoliso pyöräilivät, minä juoksin.
Ihana grilli-ilta kun ystävät piipahtivat kylässä.
Ihana kaksinkeskinen hetki Esikoisen kanssa kun sunnuntaina hermostuin hänen jatkuvaan Kuopuksen ärsyttämiseen ja vein hänet yksinään pyöräretkelle. Sitä tapahtuu liian harvoin, että olisi vain minä ja hän. Yleensä hän valitsee seurakseen Puolison. Nyt minä kelpasin. Sain olla hetken tuon pienen lapsen kanssa ihan vain kaksin. Pyöräillä ison puiston ympäri, pysähtyä kiipeilytelineelle, kilpailla kuka ajaa nopeiten varjosta varjoon, läpi auringon, pysähtyä kiipeilypuun luona ja katsella miten lapsi häviää sen oksistoon. Aurinko lämmittämässä selkää, Wisteriat ja jasmiinin kukinnont täyttämässä koko sunnuntai-aamun puiston, minun vaaleanpunainen pyöräni rullaamassa tasaiseen tahtiin Esikoisen pienen sinisen pyörän perässä. Hyviä hetkiä, muistettavia.

Kolibrin ääni makuuhuoneen raollaan olevan ikkunamme edessä repäisee minut takaisin tähän maanantaiaamuun. Avaan silmät ja tuijotan hetken kattoon. Katselen verhojen läpi paistavan auringon leikittelyä seinällä ja pohdin laiskasti että tänään piti sataa vettä. Ehkä se alkaakin vasta myöhemmin.
Lopulta otan puhelimen uudestaan käteen ja pistän pois päältä herätyksen joka olisi herättänyt kymmenen minuutin päästä. Sama se on nousta nyt.

Esikoinen pongahtaa vieterin lailla Puolison vierestä kun liikahdan. Kuiskaan hänelle meneväni vielä lenkille, että voisiko hän vaikka lukea jotain sen aikaa omassa sängyssään. Lapsi nyökkää ja menee hakemaan kirjaa, oman sängyn sijaan näen hänen kuitenkin kömpivän takaisin Puolison viereen lukemaan. Toivon hiljaa mielessäni että Puoliso saa vielä nukuttua vaikka toinen kääntelee sivuja hänen korvansa vieressä.

Taivas pimenee ja mustien pilvien massa alkaa hitaasti lipumaan auringon eteen. Esikoinen lappaa aamupalaa suuhunsa ja kysyy mitä me tänään tehdään. “Mennäänkö jonnekin uuteen kivaan paikkaan. Toivottavasti mennään, minä en jaksa mitään samaa tylsää tänään.” Sanon että mennään erääseen punapuumetsään jossa ei olla käyty aikaisemmin. Näytän puhelimesta kuvia kohteesta. Kierretään siellä luontopolku ja minun pitää kuvata vähän työjuttuja sitten myös. Esikoinen nyökkää. Kysyy sataako tänään. Myönteisen vastauksen kuultuaan hän nostaa nyrkkin puristetun käden ilmaan ja sanoo “jes” voidaan pukea sadevaateet! jes jes!” Naurahdan.

Pakkaan lounaan termoksiin, syömme viikolla lounaan useammin termoksista kuin kotona pöydän ääressä, totean. Toisaalta, se liikkuvuus, tekeminen, meneminen, se on se joka tekee minusta minun, minusta onnellisen. Metsässä on varmasti kylmää, pakkaan kassiin villapaitoja ja varahuppareita. Varmuuden vuoksi.

Ajamme mutkikasta kapeaa tietä kohti kukkuloita. Tien molemmin puolin on isoja rautaportteja ja niiden takana pylvässisäänkäynnein vaurustettuja isoja kivitaloja. Pihoilla läikehtii kukkaloisto ja kalliit autot. Kukkulaa ylös ajaessa sataa vettä kaatamalla, toista rinnettä alas ajaessa aurinko paistaa taittaen metsän märät lehdet välkehtiväksi vihreäksi mereksi. Radiossa Kurt Cobain laulaa karhealla äänellään ja Esikoinen pyytää musiikkia kovemmalle.

Parkkeeraamme luonnonsuojelualueen parkkipaikalle, ythäkään toista autoa ei näy. Onko ihme: on kylmä ja säätiedotus lupaa navakoita sadekuuroja. En välitä.

Niityllä joka avautuu edessämme laiduntaa peuralauma. Jähmetymme katselemaan heitä. Seassa on pieniä vasoja. Lapset kuiskaavat hiljaa toisilleen etteivät elämet säikähtäisi. Hengitän sisääni kylmän kuulasta ilmaa ja kiskon samalla päälleni paksun punaisen villapaidan, onneksi otin sen mukaan.

Puen lapsille sadetakkeja ja kurahousuja. Käsiin hanskat. Esikoinen ilmoittaa ettei halua pyörää, hän haluaa harjoitella kävelemistä Grand Canyon reissua varten. Varmistan monta kertaa onko lapsi varma, mutta hän pysyy kannassaan, joten nostan takakontista vain Kuopuksen pyörän. Lähdemme etsimään polun alkua ja sillä hetkellä kun löydämme tiemme metsään repeää taivas ja alkaa syytää päällemme pieniä rakeita. Juoksemme suuren punapuun alle katselemaan miten hetkeksi maisema muuttuu lähes sumuiseksi niin sakeasti rakeita tippuu mustista pilvistä alas.

Seuraamme luontopolkua, se mutkittelee ja risteilee punapuiden lomassa. Korkeammalta kukkuloilta virtaava puro muodostaa pieniä vesiputouksia joita lapset jäävät ihailemaan. Kuopus itkee hetken kylmiä käsiään, onneksi sekin unohtuu kun maaorava juoksee polun halki. Poissa on koko viikonlopun vaivannut tahmeus, hankala olo, alituinen riitojen ratkominen ja kaikkien paha mieli.

Tuntuu kuin täällä ,metsissä, meren rannoilla ja kukkuloilla me olisimme taas ihmisiä. Ihmisiä jotka osamme katsoa toisiamme ja hymyillä, ojantaa käden ja  auttaa toista ylös mäkeä. Esikoinen kannustaa Kuopusta kun tämä ei meinaa jaksaa yhtä nousua. Saa pienemmän ylittämään itsensä. “Olisipa Puoliso näkemässä” ajattelen. Näkemässä ettei tämä aina ole riitaa ja niiden selvittelyä. Että meillä voi olla hyviäkin hetkiä.

Istahdamme pienelle keksitauolle. Aurinko pilkottaa esiin puiden latvojen seasta, polun päällä leijailee höyryä siinä mihin aurinko kuumilla säteilälän osuu raekuurosta kylmään maahan.

Yht’äkkiä puut huojahtelevat eri tavoin, ei niin kuin tuulen niitä heiluttaessa, ne tuntuvat vavahtelevan. Jostain kiirii hassu ääni, katsleen ympärilleni ja näen kivikasan joka tuntuu kirskuvan.
Ymmärrän maan järisevän.
Maanjäristys.

Hyvin pieni. Hyvin vaatimaton. Pientä vavahtelua, joka on pian ohitse. Silti niin vaikuttavaa. Ei pelottavaa, ainoastaan vaikuttavaa. Muistutus luonnon suuresta voimasta. Muistutus meidän pienuudestamme.
Muistutus siitä, että elämä on arvaamatonta, että siitä tulisi nauttia, nyt kun se tapahtuu, tässä edessä.

Muistan sen loppuretken ajan. Muistan ihailla lemmikkejä jotka levittäytyvät sinisenä mattona eteemme, muistan painaa mieleeni puron jäisen kylmyyden kun kahlaan sen lävitse paljain jaloin saadakseni täydellisen kuvan projektiini. Muistan nauraa lasteni mukana heidän nauraessa kummituskivelle ja matkiessa sen ilmettä.

Muistan olla siinä hetkessä juuri silloin läsnä.

Muistanko huomenna?
Muistanko aamulla, kun Esikoinen taas tulee herättämään auringonensisäteiden pilkistäessä verhojenraosta ja unen vielä repiessä minua tiukasti omaan syleilyynsä?
Muistanko, kun lapset tappelevat sadannen kerran saman aamun aikana siitä kuka saa pitää törmäilyrekkaa kädessä?
Muistanko, kun ilta taipuu yöksi ja väsymys valtaa kehon ja suljen silmäni Puolison lämmin keho vierelläni?

En tiedä.
Minä yritän.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com