Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kuulumisia, kun paluumuutosta on kulunut kuusi kuukautta

09.06.2020

Siitä on nyt aika tarkalleen kuusi kuukautta kun meidän lentokoneemme renkaat osuivat Helsinki-Vantaan kentälle ja me palasimme tämän maan kamaralle pysyvästi. Tai niin pysyvästi kuin meidän perheemme koskaan voi mihinkään asettua.

Tänään, kun väsymys ei meinannut millään haihtua yltäni, vaan matalapaine tuntui roikkuvan harteillani kuin märkä ja painava villaviitta, pysähdyin pohtimaan sit kysymystä mihin olen viimeisten viikkojen ja kuukausien ajan saanut vastata monta kertaa.
“Mitä teille kuuluu?”

Niin, mitähän meille oikeasti kuuluu? Kysyttäessä on aina helppo vastata, ihan hyvää. Heittää jonkin sivulauseen koronan tuomasta arjen omituisuudesta ja sen jälkeen ohittaa loput kysymyksestä.
Eikä kyse ole siitä, että välttelisin kertomasta mitä meille oikeasti kuuluu. Vaan kysymys on ollut ennemminkin siitä, etten ole kuluneiden kuuden kuukauden aikana kertaakaan oikeasti pysähtynyt miettimään mitä meille kuuluu.

Elämä on jatkanut kulkuaan eteenpäin, niin kuin sillä on tapana. Elämän tiimalasi on siinä mielessä ainutlaatuista, että se jatkaa valumistaan, tapahtui ympärillä mitä tahansa.
Sitä ei kiinnosta ihmisten muutot mannerten välissä, ei ikävät, ei eksyneet hetket. Aikaa ei kiinnosta valtaako maailman koronavirus joka pysäyttää lähes kaiken, kaiken muun paitsi ajan.  Se vain jatkaa kulkuaan. Omalla tavallaan se on äärettömän lohdullista. On jokin asia, josta tietää ettei se koskaan muutu.

Tämä paluumuutto ei ollut meidän ensimmäinen. Tiesimme mitä odottaa, tiesimme mitä ei kannata odottaa. Ei ollut mitään valmista elämää mihin palata, lähes kaikki piti ja pitää edelleen rakentaa uudestaan.

Osasimme onneksi ennakoidan ja aloitimme uuden elämän hitaasti, viettäen ensin lähes kuukauden vanhempieni utopiamaailmassa Pohjois-Karjalan talvisilla vaaroilla. Oli serkut, oli joulu, oli muuttokuormia Helsingissä odottavaan asuntoon. Mutta ennen kaikkea oli aikaa opetella hengittämään taas tämän pohjoisen maan ilmaa, kuulemaan taas tämän kansan outoa kieltä ja opetella nauramaan omille liian amerikkalaistuneille tavoille olla puhelias ja eläväinen tuntemattomille ihmisille.

Kun saavuimme tammikuussa pimeään ja lumettomaan Helsinkiin, emme ehtineet tarttua siihen pimeyteen ja ikuiseen sateeseen. Kaliforniassa kerätyt aurinkovarastot riittivät mainiosti, ettei pimeys syönyt vielä sisältäpäin eikä päiviin levinnyt sen tähden painavan tunkkaista peitettä.


Lapsilla alkoi uusi päiväkoti ja esikoulu. Puoliso katosi omaan työmaailmaansa toimistolleen ja hetkeksi minä jäin yksin kotiin. Muistan tammikuulta hetkiä kun elämä tuntui kuristavan raskaalta. Tulevaisuus tuntui sumuiselta enkä ollut varma tulisiko mistään mitään.
Muistan hetkiä kun istuin tyhjässä talossa sängylaidalla ja itkin.
Itkin ikävää kauas jääneitä ystäviä kohtaan, itkin ikävää sitä elämää kohtaan joka jäi kuuman auringon maahan. Itkin sitä tunnetta, että seisoin kallion laella enkä nähnyt eteeni, vain sen polun mitä pitkin olin kavunnut ylös. En tiennyt olisiko edessä lisää kiipeämistä, tasaista vai alamäkeä. En yksinkertaisesti nähnyt sumulta mitään.

Ne hetket olivat kuitenkin harvinaisia. Arki ja sen pyörittäminen pitivät minut kiireisenä.
Oli hajanaisia töitä, oli lasten kanssa olemista. Piti hoitaa byrokratia kuntoon, soitella väestörekisteriin, hoitaa yrityksen paperit kuntoon, etsiä töitä.

Työnhaku oli aluksi tuskaisaa. Niin kai se on jokaiselle, joka sen joutuu läpikäymään.
Oli haastatteluita, pitkiäkin rekryprosesseja, joiden päätteeksi joku muu oli kuitenkin hieman sopivampi juuri siihen tiettyyn rooliin.

Mutta elämä, se jatkoi kulkuaan. Eteenpäin, aina vain eteenpäin, kuten sillä tapana on.
Lapset sopeutuivat päiväkotiin, saivat uusia ystäviä. Pihalta alkoi löytyä kavereita myös iltapäivien iloksi.
Minun suurin pelkoni siitä, ettei Esikoinen löytäisi paikkaansa ja että häntä kiusataisiin alkoi osoittautua turhaksi. Aluksi häne pitkät hiuksensa ja omintakeinen tyylinsä herättivät hieman kulmien kohotteluita, niin lapsissa kuin aikuisissakin. Aika pian se kaikki unohtui ja Esikoisesta tuli vain Esikoinen. Yksi muista.

Arkeen alkoi tihkua niitä hetkiä, joita minä onneksi kutsun. Oli lämmin koti, oli lähellä pauhaava meri, oli lapset jotka viihtyivät uudessa elämässään. Oli vanhemmat joille saattoi vuosien tauon jälkeen soittaa spontaanisti mihin kellonaikaan tahansa, oli mahdollisuus kahdenkeskisiin iltoihin, jopa öihin, Puolison kanssa.

Oli retkiä, oli kulttuuria. Oli museoita ja hiljalleen myös ystävien näkemisiä.
Lopulta oli myös se unelmien työpaikka ja nimi paperissa kertomassa, että se oli minun.
Aika ei välittänyt siitäkään, se vain jatkoi omaa väjäämätöntä valumistaan tiimalasin yläpuolelta alapoleen. Kohti poikkeusaikaa ja ihmiskunnan pysähtymistä.


Ja niin me pysähdyimme. Nimenomaan me. Ei aika.
Lähes kolme kuukautta seisoi Suomi hiljaa. Etätyön ja lasten sovittaminen yhteen oli ensin niin rikkirepivän raskasta, ettei se ollut yksi tai kaksi iltaa kun kävelin pitkin merenrantaa ja nielin itkua. Olisin vain halunnut tehdä edes tunnin rauhassa töitä päivällä, halunnut perhetyä uuteen työhöni rauhassa, osittaa kyvykkyyteni, tehdä osani hyvin.
Nyt arki tuntui pirstaleiselta. Heti siellä, toinen täällä. Uutiset täyttyivät kuolemasta ja sen pelosta. Puolisoa ahdisti ja pelotti. Lapsia harmitti ja suututti kun kavereiden kanssa ei enää saanutkaan leikkiä.
Samaan aikaan aika vain valui eteenpäin. Hippunen kerrallaan.
Ja niin mekin totuimme siihen uuteen arkeen. Pätkittyihin työaikoihin, vuoronvaihtoihin ja aamuvarhain ja yömyöhällä tehtyihin tunteihin.
Totuimme tilaamaan ruuan netistä, totuimme ettei vapaa-aikaa oikein enää ollut. Totuimme takaisin siihen, ettemme oikein tavanneet enää ketään muuta kuin toisiamme.
Totuimme ja odotimme. Odotimme ajan kulua, odotimme, että lopulta jossain vaiheessa elämä taas muuttuisi.

Aika ei odottanut, se vain kulkee, elämä seuraa perästä. Aika kulki jotta kevät pääsi tulemaan. Kevät herätti valkovuokot ja houkutteli hiirenkorvat koivuihin. Kevät toi lämmön ja yhä pitenevät illat.
Minä nautin työstäni, Puolison kanssa etsimme pieniä hetkiä arjesta jolloin saimme luotua kahdenkeskisiä jaettuja hetkiä. Lanseerasimme keskiviikkoilitaisin aikuisten saunan. Retkeilimme viikonloppuisin ja välttelimme puhumasta päällä roikkuvasta Puolison lomautusuhasta. Aloin soittaa äidilleni pitkiä puheluita samalla kun kiersin ensin viiden sitten seitsemän kilometrin kävelylenkkejä vaaleissa kesäilloissa.
Ohi lipui pääsiäinen joka piti viettä vanhempieni kanssa yhdessä, ohi lipui lopulta myös kevät jonka aikana oli tarkoitus auttaa äitiäni puutarhanhoidon kanssa. Aika piti huolen siitä, että se kului, aina vain eteenpäin. Ei koskaan taaksepäin.


Rajoituksia purettiin, lapset palasivat takaisin päiväkotiin. Elämä helpottui.
Talo hiljeni päiviksi. Minä tein töitä yläkerrasa, Puoliso olohuoneeseen luodulla työpisteellä.
Istumme lounaalle keittiöön, syömme salaattia.
Vielä ei maailma ole auki. Mikään ei ole kuten se oli silloin ennen, tuskin koskaan tulee olemaankaan enää.
Mutta kesä on nyt alkanut, pimeys ei enää tule lainkaan. Ja kaiken tämän keskellä minä pysähdyn nyt miettimään, että mitä meille nyt oikeasti kuuluu?

Meille kuuluu hyvää.
Elämässä voisi valittaa monesta asiasta, siitä ettei meillä ole sitä täydellistä puutaloa, tai siitä ettei elämä ole sitä mitä se oli ennen koronaa.  Voisimme keskittyä valittamaan siitä ettemme saa viettää lainkaan kahdenkeskistä aikaa, tai siitä ettei meillä oikeastaan ole kummallakaan kunnon kesälomaa.
Voisimme valittaa lokkien huudoista keskellä yötä ja kesäauton vioista.
Mutta emme me halua.

Meillä on juuri nyt meidän tarpeisiin sopiva pieni rivitalo, pienine puutarhoineen.
Salaatit kasvavat ja kukat kukkivat siellä. Sää on tavallista Suomen kesää, nyt vielä viileää, lämpimät päivät ovat vasta edesspäin. Sadepäivät muistuttvat siitä, ettei tänä kesänä tarvitse niellä tomua eikä pelätä maastopalojen tuomaa savua.
Lapset leikkivät naapurin lasten kansaa itsenäisesti korttelin neljällä pihalla.
Naapurin lapset tuntevat minut nimeltä ja tervehtivät nähdessään.

Minun työpaikkani on avautunut sen verran että voin käydä siellä kerran, kaksi viikossa. Mitä enemmän tapaan työyhteisöni jäseniä oikeassa elämässä, sitä paremmin siellä viihdyn.
Suunnittelemme telttailuretkiä, nautimem ajatuksesta että olemme koko kesän Suomessa.
Olemme varanneet mökin ja pääsemme näkemään vanhepianikin.
Parisuhteemme ei ole edes rakoillut tämän tiiviin yhdessäolon aikana, miksi olisikaan.
Me olemme käyneet läpi sellaiset myrskyt ja päättymättömiltä tuntuvat elämän koulut, että ei yksi koronakaranteeni meitä enää heilauta.

Suomi tuntuu hyvältä. Aivan vielä en uskalla sitä kovin kovaan ääneen kodiksi kutsua. Mutta olen täällä juuri nyt vakaampi ja tyytyväisempi mitä olen ollut missään pitkään aikaan.
Palapelin palaset jotka raahasimme Piilaaksosta mukanamme epämääräisessä laatikossa, sekaisin ja vailla oikeita paikkoja, ovat yksi kerrallaan loksahdelleet omille paikoilleen.


Me alamme asettua.
Me alamme kotiutua.
Edessä on varmasti vielä monta ylä ja alamäkeä.
Mutta juuri nyt meille kuuluu hyvää.
Ja aika, se jatkaa kulkuaan.
Eteenpäin. Aina eteenpäin.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com



 

 

2 vastausta artikkeliin “Kuulumisia, kun paluumuutosta on kulunut kuusi kuukautta”

  1. Pi sanoo:

    Ulkosuomalaisena, jonka toiveena on (ehkä) palata Suomeen, nämä sinun blogit antavat toivoa, ja uskoa että kyllä mekin siihen pystyttäisiin näiden 23 ulkomaan vuoden jälkeen. Kiitos sinulle!

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos!
      Uskon että pystytte jos vain oikea tahtotila löytyy! <3
      Tervetuloa Suomeen!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »