Kun lapsi ei puhu vol. 2 -eli kuinkas sitten kävikään

Kirjoitin tammikuussa lastemme puhumattomuudessa koulu/kerhoympäristössä.
Siitä miten he kumpikin selkeästi ymmärrsivät englantia, mutta syystä tai toisesta eivät halunneet sitä muualla kuin kotona pyydettäessä ääneen puhua.

Sain tuon kirjoituksen jälkeen valtavan paljon viestejä, niin blogiin, sähköpostiini kuin SoMen eri kanavien kautta. Monessa tuettiin ja kannustettiin, kerrottiin miten omillakin lapsilla kesti välillä jopa vuosi tai kaksi että puhe alkoi sujumaan vieraalla kielellä. Rohkaistiin ja kehotettiin odottamaan. Aivan kuten olin ajatellutkin tehdä.

Sitten sieltä tuli myös niitä hyväntahtoisia, mutta osa myös hieman syyttäviä viestejä siitä, ettemmekö me ymmärrä että lapsilla saattaa olla nyt  jotain todella pahasti vialla ja tilanne vaatisi toimenpiteitä. Selektiivistä mutilisimia tuotiin esiin useamman kerran.

En asiasta enempää tuolloin enää blogissa kirjoittanut, minua SoMe kanavilla seuraavat saivat ehkä pieniä palasia informaatiota siitä mitä kevään, kesän ja nyt syksyn aikana on tapahtunut asian suhteen. Mutta ajattelin nyt kirjoitttaa siitä vielä ihan kokonaisen blogitekstinkin.

Kuten kerroin jo tammikuussa, tilanne oli hyvin tiedossa molempien lapsien opettajilla samoin meillä. Pohdimme ratkaisuja ja sitä miten edetä asian kanssa.
Minä keskustelin asiasta usean ihmisen kanssa joilla oli omasta tai ammatillisista syistä todella paljon kokemusta samankaltaisista tilanteista tai jotka osasivat kertoa minulle aidon oikeasti lisää selektiivisestä mutilismista.
Tein silloin päätöksen, että kuuntelen äidinvaistoani, eli sitä että kyse ei ole lastemme kohdalla SM: stä. Oma tulkintani oli että kyse oli Esikoisen kohdalla ujoudesta ja perfektionismistä. Hän ei halunnut puhua ääneen kieltä jossa saattaisi tehdä virheen ja sen tähden tulla väärinymmärretyksi.
Kuopus taas eli vahvasti vaihetta jossa hän teki kaiken, aivan kaiken, kuten Esikoinenkin. Joten kun hän kuuli ettei Esikoinen puhu, ei puhunut hänkään.

Keskustelin lopulta asiasta Esikoisen kanssa. Kerroin hänelle että opettajan tulisi kuulla hänen puhuvan, laskevan sataan ja lukevan, jotta opettaja voisi tehdä hänestä tarvittavat arvioinnit.
Sanoin Esikoiselle myös suoraan, että ymmärsin miten vastenmieliseltä hänestä tuntui ajatus englannin ääneenpuhumisesta, mutta että se nyt vain olisi yksi sellainen asia joka olisi tehtävä. “Paska juttu, mutta pitää hoitaa”  kerroin. Lapsi katsoi minua hetken ja nyökkäsi sitten.

Sovimme yhdessä lapsen ja opettajan kanssa tietyn päivämäärän kun Esikoinen laskisi opettajalle ääneen. Päivämäärä sovittiin usean viikon päähän.
Esikoinen itse ehdotti samalla että voisiko hän saada tarrakalenterin ja jokaisesta sanotusta sanasta tarran, ja kun kalenteri olisi täynnä hän saisi yllätyksen. Kerroin tästä opettajalle ja hän tarttui ajatukseen ja teki Esikoiselle kalenterin koulun seinälle.

Ensimmäinen tarra oli suuren työn takana. Opettaja pyysi Esikoista jäämään luokan päätyttyä ja sanomaan hänelle “bye”. Lapsella kesti 10 minuuttia saada se sanotuksi. Mutta se mursi jään.
Tuon ensimmäisen “bye”n jälkeen Esikoinen alkoi kuiskaamaan opetajalle yksittäisiä sanoja pyydettäessä. Vain opettajalle, ei koskaan kenelleekkään muulle luokassa.
Kun sovittu päivämäärä numeroiden laskemiseen tuli, laski lapsi numerot opettajalle ääneen epäröimättä. Myöhemmin keväällä Esikoinen alkoi myös lukemaan opettajalle kirjoja ääneen pyydettäessä. Koko lukuvuoden aikana hän ei kuitenkaan suostunut puhumaan muille luokkalaisille. Viitatessa hän nousi ylös ja kuiskasi vastauksensa opettajalle joka kertoi sen koko luokalle. Tyydyimme opettajan kanssa tähän ja pidimme tulosta loppujen lopuksi loistavana verrattain siihen missä tilanteessa lapsi oli tammikuussa.

Kuopus taas, noh… hän ei suostunut koko kevään puhumaan sanaakaan ääneen kerhossa.
Hän kyllä teki kotona pieniä videonpätkiä omasta ehdotuksestaan opettajalleen joissa hän puhui ääneen, laski ja sanoi yksinkertaisia lauseita englanniksi. Nämä hän sitten näytti opettajalleen ylpeyttä täynnä, mutta puhumaan hän ei suostunut. Ei opettajalle, ei muille vanhemmille eikä muille lapsille.
Aivan loppukeväästä hän rohkaistui ottamaan käyttöön erilaiset ääntelyt, pikkuautoilla leikkiessä hän alkoi päristellä kuuluvasti, hän myös nauroi ääneen kerhokavereidensa kanssa leikin timmellyksessä.
Mutta puhumaan hän ei suostunut, emmekä me häntä siihen mitenkään lopulta pakottaneet.
Äidinvaistoni sanoi siinä kohtaa että olisi hyvä antaa asian olla.

Kesällä tapahtui omituinen käänne kun Suomesta palattuamme lapset alkoivat lähes yhdestä päivästä toiseen puhumaan keskenään englantia.
Heidän leikkinsä täyttyivät englannin kielestä ja me annoimme sen tapahtua. Esikoisen englanti oli lähes poikkeuksetta kieliopillisesti täydellistä. Kuopuksen englanti oli taas aivan mitä sattuu. Hän iloisesti sekoitti suomea, englantia ja saksaa ja asetteli verbit minne sattui ja taivutti sanoja minkä ikinä kielen kielioppiin hän sattui nyt haluamaan. Esikoinen kärsivällisesti korjasi Kuopuksen kieltä, kerta toisensa jälkeen.

Kun koulut Elokuussa alkoivat kerroin lapsille, että nyt heidän tulisi puhua koulussa, vähintään opettajille, mieluiten myös muutoin. Sanoin että oltiin päästy siihen vaiheeseen että minä tiesin heidän osaavan, minä tiesin että he pystyvät siihen.
Lapset eivät olleet erityisen innoissaan tästä ilmoituksesta mutta nyökkäsivät silti.

Ensimmäinen viikko koulussa meni hiljaisuuden vallitessa.
Esikoisen opettaja kertoi kuitenkin kuulleensa ja nähneensä, että Esikoinen kertoi muille uusille luokkalaisilleen nimensä, ja ehkä kenties jopa puhui yksittäisiä sanoja sille yhdelle tutulle lapselle joka osui samalle luokalle hänen kanssaan.

Toisella viikolla muistutin Esikoista siitä, että koulussa tulisi puhua ainakin opettajalle. Muistutin siitä että tiesin sen olevan jännittävää, jopa inhottavaa, mutta että se epävarmuus ei katoaisi ellei kieltä käytettäisi.
Nojauduin tässä taas äidinvaistooni. Siihen tunteeseen, että tiesin ja tunsin lapseni. Tiesin mistä hänen vaikeneminen johtuu, ja luotin tunteeseeni että tässä kohden voin hieman tuuppia lasta puhumaan ilman että tilanne pahenee.
Ja nyt olemme siinä pisteessä missä ilmeisesti Esikoinen puhuu opettajalleen aina pyydettäessä ääneen, lukee, laskee ja vastaa kysyttyihin kysymyksiin. Vapaaehtoisesti hän ei puhu ja luokkatovereilleenkin hän ilmeisesti edelleen on vaitonainen, mutta enää lapsi ei suoranaisesti pelkää puhumista.

Kuopuksen kohdalla edistystä tapahtui oikeastaan vielä suuremmin harppauksin.
Kun hän aloitti koulun, hän ei halunnut aluksi sanoa mitään. Puhuin tilanteesta opettajan kanssa, selitin sekä Kuopuksen että Esikoisen historian ja sanoin että olin sitä mieltä ja minun vaistoni sanoi että lasta voi tuuppaista hieman tämän asian kanssa. Lempeästi ns. Pakottaa tilanteeseen jossa se jää murretaan ja puhe lakkaa olemasta se suuri kynnys.
Opettaja oli samaa mieltä kanssani ja päätimme aluksi odottaa pari viikkoa, että lapsi tottuisi uuteen luokkaan, opettajaan ja ympäristöönsä.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut ja kun olin puhunut kotona useamman kerran siitä miten puhuminen on oleellinen osa koulua tuli se päivä kun minä olin töissä koulussa. Kuopuksen koulussa lounas syödään pienissä ryhmissä, luokan takapihalla olevan pienen linnan ympärillä. Se lapsi jonka vanhempi toi sinä päivänä välipalan saa kiivetä linnan torniin ja ruokailla ystävineen siellä.
Minä olin tuonut välipalan joten Kuopus sai valita ystäviä kenen kanssa mennä linnan torniin.
Tämä kuitenkin vaati sen että hän seisoo luokan edessä ja sanoo “I will eat my lunch at the top of the castle” Opettaja kutsui Kuopuksen luokan eteen ja kuiskasi hänelle mitä hänen tulisi sanoa. Kuopus vääntelehti vaivaantuneen eikä halunnut sanoa mitään.
Katselin tilannetta hieman kauempaa ja jossain takaraivossani vaistosin tämän nyt vain olevan se hetki.
Joten liityin opettajan ja Kuopuksen seuraan luokan eteen, otin Kuopusta kädestä ja katsoin silmiin. Sanoin hänelle lempeästi mutta samalla varmasti ja tiukasti “sinä osaat tämän, minä tiedän sen, sinä pystyt siihen.” Sen jälkeen pyysin häntä toistamaan perässäni “I will eat my lunch at the top of the castle” ja sen aina yksitellen sen lapsen nimi kenen kanssa hän haluaisi ruokailla.
Aluksi lapsi vääntelehti ja kääntelehti, mutta lopulta, aluksi hiljaa, mutta täysin ymmärrettävästi kuitenkin sanat tulivat hänen suustaan. Ja hän toisti saman lauseen kolme kertaa, kunnes jokainen ystävä oli valittu ja nimi ääneen sanottu.
Jää oli murrettu.

Tämän päivän jälkeen hän on puhunut joka päivä.
Vain pyydettäessä, mutta silloin täysin epäröimättä. Kuopus menee nyt itse luokan eteen ja sanoo sen mitä pyydetään. Kertoo minkä värisellä neliöllä istuu, kiittää, pyytää lisää vettä, sanoo ääneen värejä, laskee ja luettelee osaamansa kirjaimet.
Eikä vain opettajalle vaan myös muille aikuisille luokassa.

Vielä Kuopus ei tohdi puhua pulputtaa samaa käsittämätöntä rikkonaista englantia mitä hän edelleen harrastaa kotona Esikoisen kanssa, mutta hän puhuu lauseita ääneen. Ja tämä kaikki loppujen lopuksi vain muutaman viikon sisään koulun alkamisesta.

Tässä tapauksessa minä olen ollut tyytyväinen, että lopulta kuuntelin itseäni. Kuuntelin äidinvaistoani ja luotin siihen että minä tunne lapseni.
Että en lähtenyt tekemään tilanteesta ongelmaa ja myöskin että uskalsin luottaa tuntumaani siihen että molemmat lapset tarvitsivat pienen tönäisyn että he uskalsivat ottaa ensimmäisen askeleen.

En missään nimessä voi neuvoa ketään että tämä olisi kaikille toimiva tapa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämän voi tehdä vain jos todellakin tuntee lapsen ja on varma siitä että kyse ei ole esimerkiksi SM:nstä.

Enää meillä ei siis vaieta engalnniksi, vaan sitä pälätetään kotona sekaisin suomen ja sveitsinsaksan kanssa. Viikottain huomaan uusien sanojen eksyneen lasten lauseisiin, heidän sanavarastonsa kasvaa ja ymmärrys kielen vivahteisiin laajanee päivittäin.

Huomaan olevani onnellinen tilanteesta, en itseni, vaan lastemme tähden. He voittivat jännityksensä, ylittivät itsensä. Ja uskon nimenomaan sen merkitsevän heille enemmän kuin itse kielen oppiminen.

Ja mitä tulee äidin/vanheimpainvaistoon.
Siihen minulla on vain yksin neuvo.
Luota siihen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com