”ihan hyvin sä vedät”

Aamu, samanlainen marraskuun pimeä aamu kuin niin moni muukin viime aikoina.

Herään liian aikaisin, kello ei ole vielä edes soinut, enkä saa enää nukahdettua kunnolla vaan havahdun joka 5minuutti katsomaan puhelimen näytöstä aikaa.

Lasten hengitys kuuluu pienessä pimeässä huoneessa. Nousen istumaan ja totean molempien näköjään kiivenneen yöllä meidän sänkyymme.

Kuopus on tehnyt sitä nyt jo pitkään. Pitäisi vierottaa hänet tavasta, tulee puoliunissaan meidän välimme, tuskin edes herää kunnolla.

Esikoinen ei taas pitkään aikaan ole sitä tehnyt, mutta nyt Puolison palattua Kandasasta hän on ollut kuin liimapaperi kiinni isässään. Haluaisi vain olla sylissä, iho ihoa vasten. Öisin kaivautuu Puolison viereen ja pitää hänestä kiinni. Eilen illalla puristi häntä kaulasta ja mutisi “en halua että sinä menet enää Kanadaan”.

Eroahdistus tulee näköjään jälkikäteen. Onneksi juuri nyt ei ole tulossa heti toista työmatkaa mihinkään.

Vedän lenkkivaatteet ylleni, seinän läpi kuulen Naapurin liikkehtivän omassa asunnossaan. Tiedän hänenkin kiskovan juoksutakkia niskaansa. Pimeydessä olo on heti vähämmän yksinäinen, on se joku toinen jonka kanssa kiertää pimeää ja lumilaikkuista Seurasaarta. Se toinenkin kahjo joka jaksaa vääntäytyä joka arkiaamu heti kuuden jälkeen juoksemaan.

Aamu kulkee samoja arkiaamun raiteita kuin aina. Lenkin jälkeen lihaskuntoliikkeitä hämärässä keittiössä, sydän hakkaamassa rinnassa, suhiku, pukeminen  kylmien väristyksien kulkiessa selkärankaa pitkin puutalon viileydessä, eväiden laittolapsille, smoothie itselle, teevesi kiehumaan ja lasten vaatteiden valmiiksi pinoihin laittaminen sohvalle. Kuopus herää ja tepsuttelee unisena Star Wars yöpaidassaan luokseni. “Guete Morge Annu” hän mutisee, ääni on käheä, heleä lapsenääni on vielä unessa, toisessa maailmassa. Nosta hänet syliini, pieni pää painuu olkakuoppaani ja hetkeksi aika pysähtyy. Tämä on hetki jonka toivon voivani muistaa niin kauan kuin elän. Tämä lapsen paino omaa rintaani vasten. Lapsen lämpö, sydämen syke ja tuoksu. Toivon, että muistan tämän kun teinivuodet ovat myrskyisimmät, kun aikusuus vie lapsen kauemmas minun luotani. Tätä pientä hetkeä minä haluan vaalia, tätä painoa, tätä alle minuutin kestävää, mutta silti koko minun maailmani täyttävää, rakkautta.

Tullaan myöhässä kerhoon, lähtöpukeminen taas venyi. Sitä me emme vain saa rutinoitumaan, tuntuu kuin koko perhe vain odottaisi että voisimme jo luopua haalareista ja kaikesta ylimääräisestä. Meillä on pitkä talvi edessä, ajattelen. Vastahan tämä alkoi ja jo nyt olemme aivan kypsiä siihen. Lapset pyöräilevät 1,6km matkan, välillä pysähdytään, sillalla on pakko jäädä katsomaan näkyisikö kalojen aamuhyppyjä. Jokaisen lätökön läpi on ajettava, taivaalla raakuvaa korppia on seurattava ja pohdittava mihin puuhun se laskeutuu istumaan. Pitäisi hoputtaa, mutten jaksa, tiedän meidän myöhästyvän mutten halua myöskään pilata tätä aamua kiirehtimällä ilman mitään oikeasti painavaa syytä.

Esikoisen sormia paleltaa, puen hänelle toisen kerroksen hanskoja.

Esikoinen katselee kerhon pihapöydällä olevia kerhon huomioliivejä. Rintamuksissa komeilevat lasten nimet. Esikoinen lukee nimiä itsekseen mutisten. Kuuntelen vierestä, hiljaa mielessäni totean hänen oppineen taas uusia kirjaimia ja osaavan selkeästi hahmottaa sanat jo paremmin.

Vien lasten reput ja eväät kerhon eteiseen. Työntekijä tulee vastaan, hymyilee. Meillä on tänään vanhempainvartti.
En jännitä, mutta odotan mielenkiinnolla mitä sanottavaa ohjaajlla on lapsistamme. Tämä on kuitenkin ollut iso ja tärkeä osa arkeamme. Kuopukselle ensimmäinen kerta kun hän on säännöllisesti toisaalla hoidossa.

Istumme kerhohuoneen pöydän ääressä. Seinällä komeilee vielä suuri ja musta leikkihämähäkki. Halloweenin peruja, muistan lasten maininneen monta kertaa että se on vieläkin siellä, väittävät pelkäävänsä sitä.

Kun ohjaaja kertoo heti ensisanoikseen että hänellä ei ole mitään negatiivista palautetta lapsistamme, jättää sydämeni yhden lyönnin väliin.

Keskustelun edetessä ja ohjaajan kertoessa miten lapset osaavat leikkiä, toimia yhdessä ja ryhmässä, kuunnella satuja ja muodostaa yhteisen tiiviin tiimin, tappelematta, kiukuttelematta, leviää rintakehääni lämmin ja hyvä olo.

Puheeksi nousevat Esikoisen neutraali suhtautuminen sukupuolirooleihin, Kuopuksen omatoimisuus ja riippumattomuus Esikoisesta. Kaikki asioita joista en suoranaisesti ole ollut huolissani, mutta joita olen pohtinut välillä miten ne ovat meiltä kasvatuksellisesti onnistuneet.

Kun toimii kotiäitinä, siten että lapset ovat oikeastaan lähes kokoajan vain minun kanssani, hämärtyy välillä kyky nähdä miten tietyt kasvatukselliset tavoitteet ovat toteutuneet.
Ja minun näkökulmastanihan ne eivät todellakaan aina ole toteutuneet.

Niinä päivinä kun lapset lähinnä tappelevat ja kiistelevät kaikesta, kun heidän leikinrakentaminen on sitä että Esikoinen tuhoaa Kuopuksen rakentamat rekvisiitat tai ärsyttää tätä muulla tavoin siihen pisteeseen että molemmat huutavat päät punaisena, tai kun yrität lukea heille satukirjaa ja molemmat vain poukkoilevat pitkin sohvaa eivätkä keskity lainkaan, ei ole kovin onnistunut olo kasvattajana.

Kun sitten saakin kuulla lasten olevan todella taitavia pitkäkestoisten leikkienrakentajia, heidän rakastavan satujen kuuntelmista ja osaavan keskittyä siihen ihailtavan hyvin, tulee olo että jotain on tässä viimeisen viiden vuoden aikana kuitenkin tehty juuri oikein.

Tällaisia hetkiä pitäisi olla enemmän. Toinen aikuinen, parhaimassa tapauksessa kuten tässä: kasvatuksen ammattilainen, kertomassa vanhemmalle siitä että sinun lapsesi on loistava tapaus. Että hän ei huuda, ei tappele, ei koskaan ole kerhossa lyönyt ketään. Se käsittämätön kiitollisuus ja ylpeys omista lapsista sinä hetkenä on niin suuri, että haluaisin jokaisen vanhemman voida kokea se.
Me olemme joutuneet tekmään erikoisiakin ratkaisuja elämäntilanteemme tähden, olemme ajoittain pistäneet lapsemme läpi tilanteista jotka ovat olleet raskaita meille ja heille.
On ilahduttavaa, helpottavaa ja ihanaa kuulla. etteivät ne ole jättäneet negatiivisia jälkiä lapsen käytökseen tai olemukseen.

Kun kävelen kerhosta kohti kirjastoa on askeleeni kevyempi kuin pitkään aikaan.
Huonosti nukuttujen öiden paino ei tunnu enää silmien takana ja usko omaan kykyyni kasvattaa lapsistamme sellaisia aikuisia jotka pärjäävät tässä maailmassa on ihmeellisen vahva.
Ja tämä kaikki on saavutettu vain puolen tunnin puheella. Käytännössä sillä että joku katsoo sinua silmiin ja sanoo “Hyvin sinä tämän hoidat. “

Jään pohtimaan näiden muutamien lauseiden voimaa.
Palaute on niin tärkeää, niin olennaista. Silti me unohdamme sen niin usein. Minäkin.
Ja ehkä me liian usein unohdamme myös näiden ihmisten tekemän arvokkaan työn. Se hukkuu johonkin arjen jalkoihin.

Nämä ohjaajat, aikuiset, jotka pitävät huolta meidän lapsistamme. Vaikka se olisi vain se 2,5h päivässä, mutta he pitävät huolta, ohjaavat, ovat olemassa. He tietävät miten lapsi kehittyy, he osaavat kasvattaa ja nähdä etukäteen huolestuttavat oireet. Mutta kuinka usein me muistamme olla täysin kiitollisia heidän työstään.
Nämä ihmiset, jotka työkseen huolehtivat alle kouluikäisistä aamuisin ja iltapäivisin koululaisista. Leikittävät, pitävät silmällä, ottavat syliin ja juttelevat heille.
Voi kun itsekin muistaisin useammin olla kiitollinen heille, sanoa ääneen muutakin kuin lasta hakiessa “Kiitos”.

Ja voi kun muistaisin seuraavan kerran kun koen lasten vain tappelevan ja rähisevän, uhmaavan jokaiset yritystäni ehdottaa jotain, kun lapset katoavat kaupassa ja kitisevät toisen rikkovan toisen leikit, että sekin on vain osa tätä kaikkea kokonaisuutta. Että ei se tarkoita sitä etteivät he ihan oikeasti osaisi olla muulla tavoin.

Hymähdän itselleni ja ajattelen miten helppo olen,  mutta koen silti kasvaneeni tuon puolituntisen palautekeskustelun aikana vanhempana enemmän kuin hetkeen.

Kun astelen halki harmaan päivän kohti kerhoa, pitkin hiekkatietä jonka reunuksille ruskeat jo maatuvaan alkaneet lehdet ovat kasaantuneet, lumilaikkujen loistaessa valkoisena keskellä vieläkin viherää nurmikkoa, hymyilen itsekseni.

En anna marraskuisen harmauden hiipiä villapaitani alle, en kaivautua hihansuista iholleni.
Tänään minä haluan pitää tämän tunteen, tämän tyytyävisyyden  ja lämmön.
Aivan kuin taivaanrannassa aurinkokin pilkistäisi esiin maalaisi maisemaa kultaiseksi.
Tänään minä katson itseäni peilistä ja sanon peilikuvan ruskeasilmäiselle naiselle “Ihan hyvin sä vedät.”

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com