Hyvän lapsiperhearjen ainekset

Marja Hintikka kysyi viime viikolla instagramtilillään  Millaisista asioista koostuu perheen hyvä arki, millaisten asioiden pitää olla kunnossa?
Kysymys on palannut mieleeni kymmeniä kertoja sen jälkeen kun näin sen ensimmäisen kerran.

Olen tänä syksynä hypännyt siihen arkiympyrään, jota oikeastaan olen vältellyt siitä lähtien kun lapset ovat syntyneet. Siihen aikaan kun ulkopuolinen taho määrittää missä meidän lastemme tulee olla, monelta ja mitä ohjelmaa heillä on.
Se on ollut väistämättä edessä, sen minä olen tiedostanut. Nyt kun Esikoinen on aloittanut koulu-uran, ei meillä ole enää koskaan paluuta siihen vapauteen valita mitä teen, missä ja kenen kanssa.
Kun aika koittaa ja me palaamme Suomeen koittaa myös se aika kun on minä alan taas rakentaa omaa työuraani aivan eri tavalla kuin nyt.
Tämä kaikki on saanut minut tarkastelemaan, vertailemaan ja pohtimaan arkea, meidän arkea, sen heikkouksia ja vahvuuksia hyvinkin analyyttisesti.

Olen aina uskonut siihen, että jos haluaa auttaa lapsiperheitä, täytyy auttaa perustavanlaatuisesti koko perhettä.
Yksilön auttaminen perheessä on toki myös hyvä, mutta pitkällä tähtäimellä se ei ole yhtä kantava ja kokonaisuutta korjaava tapa kuin koko perheen auttaminen kokonaisuutena.

Suomesta on uutisoitu viime vuosina paljon huolestuttavia piirteitä (myös muista maista, usasta en nyt halua edes puhua samassa lauseeessa, mutta minä puhun nyt Suomesta) lapsiperheiden oloista. On uutisia äideistä jotka eivät halua lisää lapsia koska eivät koe jaksavansa uudestaan vauva-arkea, on uupumusta, on resurssien leikkaamista paikoista joita sitä ei saisi missään nimessä leikata, on puutteita varhaiskasvatuksessa, on leikattu subjektiivista päivähoitoa, lastensuojelun resurssipula roiskii silmille kammottavin seurauksin… listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Suomessa on myös ajauduttu vaikenemiseen ja pärjäämiseen. Pärjätään hiljaa itsekseen. Tai sitten nimenomaan ei pärjätä. Ja sitten ollaankin yhteiskunnan silmissä niitä luusereita. Niitä verorahoja syöviä surkimuksia jotka eivät edes omasta arjestaan selviä yksin. 

Meillä arki juuri nyt sujuu. Väitän jopa, että elämä on ihan hyvää ja suhteellisen tasaista. Hirmuisen täyttä, ajoittain uuvuttavaa ja kuormittavaa, mutta ihan hyvää silti.
Mutta on tässä kompastuskiviä meilläkin.
Jos tarkastelen itseäni ulkoapäin niin on paljon (oikeastaan aivan liikaa) aikavälejä kun olen ylikuormittunut, minun harteilla on paljon vastuuta ja aikaa itselle ei löydy.
Kaikkeen tottuu, kaikkea sietää ja kaikesta selviää, varsinkin jos tietää sen olevan väliaikaista.
Mutta täydellistä se ei toki ole.
Mutta minulla on vahvuutena ja pohjana turvaverkko, minulla on perhe, ystäviä, minulla on tieto siitä että tämä tämänhetkinen elämäntilanne ei ole ikuinen.

Eilen, sunnuntai-iltana, minä totesin Puolisolle, että takana oli viikonloppu kun jokainen perheenjäsen sai tehdä vähän omia juttujaan.
Esikoisella oli jalkapalloharjoitukset,  Lapsilla oli kotileikkiaikaa kanssa, oli aikaa pelata lautapeliä isän kanssa, oli lastenjuhlaa Kuopuksen kerhon varainkeruujuhlassa, oli lasten ystävien syntymäpäivät joilla näki suomikavereita. Puolisolla oli aikaa katsoa jalkapalloa, aikaa puuhata lasten kanssa, aikaa puuhata oman figuuriharrastuksen parissa, aikaa pelata ystävän kanssa peliä illalla, aikaa vain olla. Minä sain yhtenä aamuna nukkua pitkään ja toisena käydä vaelluksella ystävä-äidin kanssa kukkuloilla.
Oli siis vähän kaikkea.
Mutta jostain sekin taas oli poissa.
Esikoisen läksyt jäivät nyt alkuviikkoon, yhteistä perhe-aikaa oli vain hyvin hyvin vähän.
Ei jäänyt aikaa lukea, ei jäänyt aikaa ihan vain olla perheenä.

Tuntuu, että teimme tällä hetkellä mitä tahansa ratkaisuja, se on aina jostain poissa.
Päätöksenteossa tuntuukin nousseen keskiöön se mistä voi juuri nyt tällä hetkellä luopua helpoiten, mikä kohta arjessa kärsii vähiten jos sen laiminlyö: siivous, pyykit, läksyt, yhdessäolo, parisuhdeaika, seksi, oma aika, lapsille lukeminen, ystävyyssuhteitden ylläpito, työ, harrastukset, ruoka…

Ajatus siitä että kaikkea ei voi saada on vahvasti läsnä.
Arki on kopromisseja, hoetaan vähän joka kulmassa kun lapsiperheelliset valittavat ajan puutetta, väsymystä tai jotain muuta.
Jos sinulla on lapset, sinä luovut omasta ajasta. Jos sinulla on lapset ja haluat olla heidän kanssaan luovut uraohjuselämästä. Tällainen ajattelukaava tuntuu vallitsevan hyvin vahvana lapsiperhekeskusteluissa.

Minä en ole ihan samaa mieltä.
Olen sitä mieltä että kyse on vain yhteiskunnan halusta auttaa lapsiperheitä.
Halusta luoda sellainen yhteiskunta jossa todellakin kaiken voi saada.
Ja jälleen kerran, päästään siihen, että me ihmiset olemme se yhteiskunta.

Ero arjessamme nyt täällä ja arjessamme esimerkiksi vuosi sitten Suomessa on suuri.
Täällä lapsillamme on koulujen ja kerhon ulkopuolella arkisin oikeastaan tasan yksi aikuinen elämässään aktiivisesti pitämässä huolta ja tekemässä jotain heidän kanssaan, se yksi aikuinen olen minä.
Puoliso on toki myös heidän kanssaan, mutta todellisuudessa hän ehtii olla lapsien kanssa tasan 2 tuntia iltaisin.
Tämä on johtanut siihen, että lapset roikkuvat minussa taas tiukasti kuin takiaiset.
Jokainen talosta lähtöni edeltää halimista ja sata varmistusta siitä koska tulen takaisin. Kerhoaamut menevät itkunsekaisen kitisemisen merkeissä, aina siihen hetkeen asti kun kerhon ovi painautuu takanani kiinni ja lapsi unohtaa minut ja ikävänsä samalla hetkellä kun ei enää näe minua.

Suomessa meillä oli useampia muita aikuisia ottamassa koppia lapsistamme.
Oli isovanhepia, oli ystäviä, oli naapureita, oli täti.  Yksinkertaisesti oli aivan erilainen turvaverkko joka otti koppia meidän lapsistamme.
Ja se vaikutti suoraan verrannoillisesti meidän vanhemmuuteen ja sitä kautta arkeemme. Suomessa meillä oli enemmän aikaa Puolison kanssa kahdestaan. Minulla oli enemmän aikaa itselleni. Meillä oli jopa tavallaan myös enemmän aikaa perheenä, koska moni asia jonka minä nyt suoritan viikonloppuna (koska arkena en vain ehdi) syö sitä arvokasta perheaikaa meiltä pois.

Mutta en minä oikeastaan ollut ajatellut valittaa tässä postauksessa siitä mitä minulta täällä puuttuu. Vaan tuoda esiin myös niitä asioita, jotka koen täällä olevan paremmin. Asioita joita ehkä Suomessakin pitäisi jollain tapaa parantaa.

Ja ei, nämä eivät ole asioita, jotka ovat täällä automattisesti paremmin tai yhteiskunta hoitaisi välttämättä paremmin, vaan nämä ovat minun subjektiivisia huomioita siitä mitkä asiat täällä ovat vaikuttaneet meidän perhearkeamme positiivisesti joita Suomesta ei samassa muodossa löydy.
Kyllä, täällä minulla ei ole ketään ottamassa vastuuta lapsista iltapäivisin, ei ellen palkkaa hoitajaa ja siihen meillä taas ei ole varaa. Eli minä olen sidottu lapsiini, heidän aikatauluihin, aivan sama mitä minun muu elämä sanoisi.

Mutta samanaikaisesti minulla on täällä sellainen sosiaalinen piiri muita äitejä joille voin kertoa ajatuksiani, tuntojani ja purkaa elämääni, jota minulla ei Suomessa ole. Täällä on niin monia muita samassa elämäntilanteessa, se yhdistää ja se antaa voimia kestää arjen välillä mahdottomaltakin tuntuvat haasteet. On niitä ihania äitejä joiden kanssa vaihtaa viestejä puhelimella kun lapsi huutaa eikä mistään tule mitään. On niitä äitejä joilla on lapset samoissa kouluissa kuin omatkin, jotka juoksevat aivan samalla tavalla kahden koulun väliä hakemassa ja viemässä ja osallistumassa juhliin ja samalla kiroavat ajan vähyyttä ja ainaista kiirettä. On tarttumapintaa, on sama kokemuspohja. 

On ihmisiä joiden kanssa viettää viikoloppuja. On kulttuuri jossa päivällisten syöminen yhdessä on täysin tavallinen tapa viettää viikonloppuja. On yhteisö joista suurin osa on revitty pois juuriltaan ja heitetty tänne kuuman auringon ja tegnologia pöhinän keskelle, pärjäämään omillaan, ilman sukulaisia tai elinikäisiä ystäviä. On helppo tarttua toisiin kun seisoo itse samassa matalikossa, yrittää pärjätä ilman turvaverkkoa ja on pakko luoda omansa ja mahdollisimmman nopeasti, edes väljä sellainen. 

Toinen asia jota minulla täällä on, jota minulla ei ollut samassa mittakaavassa Suomessa on nyt Kuopuksen kerhon ja koko siihen liittyvän opiskeluohjelman myötä tullut tuettu vanhemmuus. Minulla on aina ollut elämässäni äiti ja isä jotka ovat auttaneet minua kasvatukseen liittyvissä pulmissani, neuvoneet, keskustelleet, antaneet kirjoja luettavaksi ja antaneet ehdotuksia miten toimia haastavissa tilanteissa.
Täällä niitä neuvoja on ollut vaikeampi kysyä. Aikavyöhykkeiden ylitse yhteydenpito on vaikeaa. Kun toinen ei ole arjessa näkemässä ongelmaa itse, on vaikea oikeasti sanoa mitä tilanteessa pitäisi tehdä.

Mutta Kuopuksen kerhotoiminnan kautta, minulla onkin yhtä äkkiä taas väylä jonka kautta minä voin saada apua.
Kuopuksen kerho velvoittaa meidät opiskelemaan kasvatusta. Me opiskelemme lapsen kehitystä, me opiskelemme miten konflktitilanteissa toimitaan, me opiskelemme miten erilaisia kasvatuksellisia haasteita ratkotaan. Ja kaikki oppimamme tulee käyttöön työpäivinämme. Me käymme iltakouluissa läpi omia kipupisteitämme, omia haasteitamme lastemme kanssa, ja työpäivinämme kerhon ohjaajat näyttävät ja ohjaavat meitä läpi kyseisten tilanteiden lempeästi ja oppeihin nojaten.
Yht äkkiä minulla on kasvatuspakissani enemmän työkaluja tilanteiden ratkaisemiseen kuin koskaan ennen.

Tänään kun hain Kuopuksen kerhosta tuli kerhon ohjaaja kertomaan miten Kuopuksella oli ollut todella hyvä päivä, itku oli lakannut kun ovi oli mennyt minun takanani kiinni, aivan kuten tiesinkin. Kerroin miten kerhoaamut kotona alkavat itkulla ja puhuimme pitkään mahdollisista ratkaisuista mitkä voisivat auttaa tilanteen helpottamiseski ja laukaisemiseksi. Kun ohjaaja lopulta nousi vierestäni penkiltä, oli hän pakannut minulle taas repun täyteen erilaisia mahdollisuuksia mitä yrittää, työkaluja minulle vaikean tilanteen ratkaisemiseen. Ja sitä tarjoiltiin minulle pyytämättä, syyllistämättä, ilman minkäänlaisia sormellaosoituksia siitä että en muka olisi osannut hoitaa tilannetta yksin vaan tarvitsin apua.

Nämä kaksi asiaa ovat ne, jotka tulevat minulla vahvasti mieleen kun mietin miten lapsiperheiden arkea suomessa voisi helpottaa. Suomessa on toki toimiva neuvolasysteemi, on päiväkoti joissa työskentelevät varhaiskasvatuksen ammattilaiset, on koulut joissa työskentelevät pedagogisen pätevyyden saaneet opettajan, löytyy tietoa lapsen kasvattamisesta, löytyy kursseja ja vanhempia valmentavia tahoja.

MUTTA kun aina on niitä joita nämä asiat eivät saavuta.
Ei neuvolasta ole apua maahanmuuttajalle joka tuskin ymmärtää mitä hänelle neuvolassa sanotaan. Ja oma kokemukseni neuvolasta ja sen kasvatusavusta on että sain säännöllisesti käteen MLL:n lehtisen joka kertoi mitä kuhunkin ikävaiheeseen kuuluu.  Neuvolasta ei myöskään saa apua ellei pyydä. Ja moni ei uskalla pyytää, koska pelkää sen vain johtavan ongelmiin.

Suomessa elää syvällä pärjäämisen kulttuuri. Että on pärjättävä yksin. On osattava yksin. Ei saa pyytää apua, ei saa olla heikko.
Minä itsekin olen tähän sortunut. Kymmeniä kertoja. Kyllä minä tiedän että olisi pitänty pyytää apua Kuopuksen vauvavuonna. Mutta minulle riitti se että yksi ihminen oli sanonut “itsepähän halusit kaksi lasta, nyt ne sait, koita nyt vain kestää jos on rankkaa”. En sitten pyytänty enää apua. Neuvolassa nielin kaikki lauseet siitä että en olisi muka jaksanut, kun neuvolatäti kysyi jaksanko arkea, totesin naurahtaen aina että kyllähän minä.
Ajattelin, että hyvinhän minulla menee kun en kuitenkaan itkenyt enkä luuhistunut. Hoidin lapset, hoidin kodin, nauroinkin säännöllisesti. Ja avun pyytäminenhän olisi tarkoittanut etten pärjää.
Minä kuitenkin ajattelen, että ei lapsiperhe-arjen pitäisi olla vain pärjäämistä. Sen pitäisi olla enemmän kuin hengissä selviämistä. Sen pitäisi olla ihanaa aikaa. Aikaa kun elämä sujuu. Aikaa josta jää paljon käteen, ei pelkkää univelkaa ja uupumusta. Aikaa kun koko perhe voi kehittyä, elää ja ennenkaikkea kokea voivansa perustavanlaatuisesti hyvin.

Suomessa myöskään kaikki lapset eivät pääse päiväkotiin, subjektiivista päivähoito-oikeutta on leikattu. On lukuisia lapsia jotka ovat kotona työttömän vanhemman kanssa eikä kukaan ole kysymässä miten he jaksavat. Kukaan ei ole auttamassa alle kouluikäisten kasvatuksen kanssa. Vanhemmat saavat pärjätä itsekseen haasteineen.
Löytyy satoja, tuhansia vanhempia joilla ei ole tietoa taitoa tai rahaa mennä kasvatuskursseille, joilla ei yksinkertaisesti ole välineitä löytää apua itselleen. On vanhempia joilla ei ole olemassa mitään turvaverkkoja, ei ole olemassa ystäviä joiden kanssa jakaa elämäntilannetta, ei ole äitiä jolle soittaa kun taapero uhmaa ei vain ole ketään. He kasvattavat lapsiaan parhaiden kykyjensä mukaan, vaikka on hyvin mahdollista että nämä ihmiset on kasvatettu itsekin jo hieman kyseenalaisin metodein, ei heillä kuitenkaan ole mallia mistään muusta. Joten he jatkavat sitä samaa kasvatustapaa, kahlaavat jotenkin läpi vauvavuosien väsymykset, pienten lasten eroahdistukset, taaperoiden uhmat, koululaisten kiusaamistapaukset.

Tuettua vanhemmuutta.
Sitä minä kaipaisin Suomeen lapsiperheiden avuksi.
Tuettua vanhemmuutta katsomatta ihmisen taustaan, tuloihin, työllisyystilanteeseen tai elämäntilanteeseen.
Tuettua vanhemmutta, joka takaisi vanhemmille apua kasvatuksessa, takaisi myös hieman omaa aikaa (oli se sitten päiväsaikaan kotona olevalle vanhemmalle tai ilta-aikaan työssäkäyville, molemmat ovat tärkeitä).
Tukea juuri siinä hetkessä oman lapsen kanssa, juuri niissä haasteissa joita käydään läpi.

Lisäksi kaipaisin Suomeen avoimempaa kyläilykulttuuria.
Avoimempaa tapaa jakaa elämäänsä.
Että lakkaisimme muhimasta omissa poteroissamme. Kutsuisimme ihmisä luoksemme, vaikka se koti ei olisikaan siivottu eikä ruokakaan olisi muuta kuin hernekeittoa näkkileivällä. Tiedättekö, myös muissa perheissä aamupalaastiat ovat siellä tiskialtaassa vielä kello 17 illalla. Myös muissa perheissä lelut ovat lojuneet lattialla jo viikon. Myös muissa perheissä sänkyjä ei pedata joka päivä.

Ollaan enemmän ihmisiä toisillemme. Lakataan kääntymästä vain sisäänpäin, olemasta vain itseksemme oman perheemme kesken. Ystäväni sanoi kerran, että ainahan sitä kestää vähän tuntemattomampaakin ihmistä muutaman tunnin, eihän se niin vakavaa ole. Se hernekeitto ja  muutama tunti seuraa voi olla sille leikkipuiston hiekkalaatikolta tutulle äidille ainoa aikuiskontakti koko viikon aikana kaupan kassan ja niiden hiekkalaattikkoäitien lisäksi.

En ole nyt sanomassa, että ihmisten tulisi rynnätä pitkin leikkipuisitoja ja ostoskeskuksia kustsumassa toisia perheitä luokseen syömään. Tai että synnytyssairaalasta tulisi seurata mukana tukihenkilö, joka auttaa meitä kasvattamaan lapsemme oikealla tavalla.
En tietenkään.

Tuettuun vanhemmuuteen Suomesssa minulla on ajatus muhimassa, tuolla jossain kaiken tämän arjen kohinan alla, siellä se pulputtaa ja muokkautuu, toivon sen muodostuvan joksikin konkreettiseksi josta voin teille sitten joskus myöhemmin ylpeydellä kertoa. Vielä ei ole sen aika. Mutta minä olen paljon pohtintu että kuinka paljon me voimme omalla ajattelulla ja käytöksellämme muuttaa olemassaolevaa pärjäämisen ilmapiiriä.
Sitä ettei aina tarvitse pärjätä.
Harva meistä vanhemmista kuitenkaan on kasvatusalan ammattilainen. Ja arvatkaapa mitä? Nekin jotka ovat, eivät aina osaa. Ja sen tähden me voisimme kaikki aloittaa sillä omalla suhtautumisella omalla panoksellamme hitaasti mutta varmasti purkaa pärjäämisen kulttuuria. Tehdä hitaasti mutta varmasti Suomesta maa jossa arjen ei tarvitse olla pärjäämistä, maan jossa ihmisten ei tarvitse jäädä yksin, maan jossa lapsiperhe-arki voi ihan oikeasti olla tosi hyvää.

Uskon, että yhdessä me, yhteikunta, voimme luoda ympärillemme sellaisen maailman, joka ottaa kopin.
Me voimme yhdessä muodostaa arjen joka saa hymyilemään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com