Hetken pysyvyys

Läts, läts, sadepisarat tippuvat räystäättömältä katolta betoniin. Makuuhuoneen ikkunassa, siinä yksinkertaisessa lasissa on ainakin puolen sentin rako, turhaan sitä olemme yrittäneet vääntää kiinni, tilkitseminenkään ei ole onnistunut, sieltä se ilma kulkee, ja hyvä että kulkee. 50 luvulla rakennettu talo, monta pientä järistystä elämänsä aikana kokenut, ihmekös tuo jos paikat ovat vähän vinot ja käyrät. 

Ulkona on pimeää, onhan vielä yö.
Hengitän viileää ilmaa keuhkoihini, lämmitystä ei viitsi öisin pitää päällä, lapset heräävät siihen. Lämmitys tässä maassa tarkoittaa kahta ulostuloaukkoa, toinen olohuoneeseen päin, toinen lastenhuoneessa. Kun termostaatti ilmoittaa lämpötilan olevan alle asetetun syttyy lämmityskattilan kaasuliekki päälle ja kone alkaa puhaltaa kuumaa ilmaa huoneeseen kunnes termostaatin anturit toteavat lämpötilan olevan taas hyvä. Meteli on melkoinen.

Lopulta avaan silmäni, otsalohkoa pakottaa miedosti ohimenossa oleva nuha.
Katson ranteessa olevasta kellosta aikaa, 4.03, huokaan ja pohdin yritänkö nukahtaa uudestaan heti vai käynkö vessassa.
Nousen ylös, seison hetken, odotan päänsäryn hellittämistä, tiedän sen hellittävän kun seison.
Hiivin hiljaa vessaan, istahdan kylmälle pöntölle ja hoidan asiani.
Kun kömmin takaisin sänkyyn aikeissa nukahtaa vielä armollisesti puoleksitoista tunniksi, havahtuu joskus yön aikana viereemme tullut Kuopus ja purskahtaa itkuun. Hänelläkin sattuu päähän.
Annan lääkettä, rauhoittelen. Yritän hetken pitää lasta pystyasennosta, valuisi se räkä nieluun, pois sieltä otsalohkoista jomottamasta. Lapsi ei halua istua, haluaa nukkua. Silitän pientä pellavapäätä ja kuuntelen sateen lotinaa ulkona.

Unimaailma kurkkii oviaukosta, pyytää lupaa päästä sisään, haluaisin päästää mutta lapsen pienten jalkojen tamppaus vatsaani vasten eivät anna lupaa esittää varmaa kutsua.
Kolme tuntia myöhemmin ravistelen Esikoista hereille.

Nousin lopulta itse 5.30, herätin Puolison joka jäi syöttämään Kuopukselle sulatettuja mansikoita minun lähtiessä treenaamaan.
Kun tulin tunti myöhemmin takaisin sisään, kuului makuuhuoneestamme pelkkä hiljaisuus. Kuopus nukkui otsa isänsä otsaa vasten, käsi turvaotteessa Puolison hiuksissa. Särky oli väistynyt, uni tullut tilalle.

Avaan lastenhuoneen verhot, Esikoinen mutisee väsymystä. Silitän hänen hiuksiaan, muistutan miksi iltaisin pitää mennä ajoissa nukkumaan, että jaksaa aamuisin herätä taas kouluun.
Lapsi kysyy saako hetken vielä maata, annan luvan.
Keittiössä katselen miten vedenkeittimestä nousee höyryä, ulkona ei sada enää.
Ladon lasten lounaskalat termosastioihin, suljen reput ja katan aamupalan.
Käyn katsomassa Esikoista, hän lukee sängyssään Aku Ankkaa. Annan lukea, ihan heti ei ole vielä kiire.

Jostain hiipii eteeni kuvia omasta lapsuudestani. Oma isä herättämässä, avaamassa ovea, kuiskaamassa hiljaa nimeäni, ravistelemassa kevyesti olkapäästä. Olohuoneesta kantautui aina musiikki.
Muistan ne talviaamut, ulkona pimeää, kylmää, talossa tuoksui kaurapuuro. Hector laulamassa Nuku Idioottia, vessan oven edessä jono kun kuusi lasta odottaa aamupissalle pääsyä.
Isosisko istumassa omassa sängyssä huoneen toisella puolella, raapimassa käsiä, kuten joka aamu, sisko rapsutti aina kädenselkämystä, silmät unessa, hiukset sekaisin. Minun päiväpeittoni oli harmaa ja siinä oli vaaleanpunaisia kukkasia, reunoissa rypyt. Sängyn päälle asettelin pupun, sen jo harmaaksi kulahtaneen ja itse koulussa kirjomani tyynyn.
Aamupalapöydän päässä isä, äiti jo kauan sitten töihin lähtenyt. Kukaan sisaruksista ei puhu, kello tikitti aikaa eteenpäin. Kaurapuuroa maitoon keitettynä, voisilmä keskellä. 10 vaille 8 piti olla ulkona. Bussin valot tulivat mutkan takaa. Sisälle jäi isä, ikkunaan seisomaan ja katsomaan miten lapset lähtivät. Lähtivät tullakseen taas takaisin.

Muistaakohan Esikoinen nämä aamut,  nämä tunnelmat, kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kalifornian talviaamut. Hetket kun sai jäädä lukemaan Aku Ankkaa. Blenderin äänen keittiöstä kun äiti tekee smoothieta.
Aamupalla kaurahiutaleita ja riisimuroja, sulaneita pakastemansikoita. Kofeiinintonta teetä maidolla. Isän kanssa pyörällä kouluun. Äiti kertomassa joka aamu saman asian. “Tykkään sinusta, haen sinut kun koulu loppuu. Hauskaa koulupäivää”.

Kuopus nukkuu kunnes herätän hänet kello yhdeksän.
Herätän ettei uni illalla viivästyisi.
Lapsi herää kirkkain silmin, sanoo säryn olevan poissa.
Pyytää lupaa katsoa oktonautti-ohjelmaa, lupaan yhden jakson. Kirjoitan sillä välin työsähköposteja.
Puoliso istuu olohuoneen nojatuolissa, tekee kotoa käsin töitä. Hiljaa, kuulokkeet päässä, puhuu työkavereilleen, elää omassa kuplassaan. Minulla on taustamusiikkina oktonauttien tunnari, kirjoitan apurahahakemusta, perustelen miksi työni on tärkeää, miksi taide on tärkeää, miksi kulttuuri on tärkeää.

Tunti työtä, sitten taas paluu tähän kuplaan.
Istahdan Kuopuksen seuraksi uudelleen aamupalalle, lapsi syö mansikoita, kaurahiutaleita ja pähkinämaitoa. Katselee kolibrien lentoa. Minä juon kuumaa teetä, mietin tekemättömiä töitä. Lastenkirjaa, kuvauksia, projektiluonnoksia. Taustalta kuuluu Puolison tietokoneen näppäimistön kevyt naksutus. Ääni tuo mieleen vuodet Lontoossa, kun viimeisimmässä ja rakkaimassa kodissamme meillä oli työhuone. Yhdellä seinustalla pelkkää työpöytätilaa. Siinä me niin usein istuimme, vierekkäin, minä kuvieni parissa, Puoliso tekemässä muotoilutyötä omalla koneellaan. Se jaettu tila, hiljaisuus, työ. Harvat lauseet, katseet. Yhteiset teehetket puutarhassa, salaattilounaat. Kun elämä oli siinä, niissä neliöissä, kaksi luovan alan ihmistä, polkujen alkupäässä.
Minulla on tuntuma, ettei se ole pelkää historiaa, vielä me palaamme tuohon, hiljaiseen rinnakkain työskentelyyn. Tämä kaikki muu on vain välivaihe, vaihe joka antaa enemmän kuin ottaa.

Kitketään puutarhaa vähäsen, pestään roskiksia, aurinko lämmittää kasvoja.
Kehäkukat kukkivat. Kuopus kerää kukintoja, nenään jää keltaista siitepölyä.
Mietin mitä tänä keväänä istuttaisin, syksyllä istuttamat salaatit tekevät keriä, kohta ne voi syödä.
Ruiskaunokeissa ei näy vielä nuppuja, mutta varret ovat vahvat, aivan eri luokkaa kuin jos ne istuttaa keväällä, silloin niistä tulee hentoisia, tuulessa huojuvia. Naapurin vanha mies tulee selittämään jostain naapurustokokouksesta.
Kuuntelen ja hymyilen. Jossain vaiheessa havahdun että hän kysyy miksi me emme käy hätäkokouksissa. Mutisen jotain kiireisestä arjesta, lapsista. Mies tyytyy vastaukseen, kertoo että maanjäristyksen sattuessa he ovat kuitenkin valmiuksissa, tulevat sitten auttamaan jos on hätä. Hymyilen ja kiitän, sanon arvostavani kyllä heidän toimiaan. Amerikkalaisuus hiipii arkeemme, pala palalta, halusimme sitä tahi emme, ajattelen.

Lounaan jälkeen pakkaan repun, termokseen mustaa teetä maidolla.
Kuopus leikkisi nyt itsekseen legoilla, mutta nyt ei ehdi jäämään kotiin, vaikka työpöytä kutsuukin töineen. Kumarrun antamaan Puolisolle suukon, ja hoputan lapsen ovesta ulos.

Käydään kodittomien keskuksella.
Halaan vanhaa miestä, parkinson vapisuttaa hänen käsiään, mutta halauksessa keho hetkeksi rentoutuu ja vapina lakkaa. Kuopus esittää jonkun hämmästyttävän rap tanssin, ihmiset nauravat.
Vien pyykkejä, järjestän hetken paikkoja.
Puhun, vaikka juuri tänään ei oikein sanoja löydy.
“Ajattelitko sinä joskus näyttää aikuiselta?” Kysyy yksi koditon leikkisästi kun olen kiskomassa Kuopukselle kenkiä jalkaan. Hymähdän ja isken silmää, totean että tuskin, ellei silmieni ryppyjä lasketa.
Koditon nauraa, käheää omaa nauruaan. “Hyvä, maailmassa onkin liikaa aikuisen näköisiä lapsia.” Hän sanoo ja koskettaa olkapäätäni.

Haetaan Esikoinen koulusta.
Kerron, että mennään sinne puistoon missä on puro.
Lapsi hymyilee.
Kysyy muistinko ottaa kumisaappaat, kerron ettei tullut mieleeni, mutta voidaan käydä kotona. Esikoinen älähtää, ei, ei mennä kodin kautta, en halua, en jaksa.
Kuopus ulvoo, että menään kotiin, hän haluaa ensin kotiin sitten puistoon.

Iltapäivän vaikein hetki on tämä.
Kaikki purkautuu, kaikki päivän tsemppaukset, siinä hetkessä, siinä niissä minuuteissa kun kävellään hälisevän lapsilauman läpi koulun vieressä olevalle puistoalueelle.
Lasken mielessäni sataan, taas mietin miksi tämä on aina minun harteillani, tämäkin.
Sitten sanon tiukasti, että nyt mennään puistoon, autoon lapset, kirjat käteen ja hiljaisuus.

Puistossa Esikoinen kysyy saako saappaat. Sanon etten hakenut niitä koska hän sanoi ei.
Uusi huuto, ei hän tarkoittanut sitä.
Selitän etten voinut tietää.
Huokaan syvään. En jaksaisi tätä, ikuista vääntöä, opettamista siitä miten käy kun sanoo yhtä tarkoittaa toista.
Elämää.

Lopulta seistään puron varrella. Lapset riisuvat kengät, käärivät housut ylös. On tammikuu. Vesi on jääkylmää. Lapsia ei haittaa.
Kalifornian talvi. Suomi hukkuu lumeen, netti täytyy videoista miten kiehuvasta vedestä tehdään lunta, miten saippuakuplia voi puhaltaa nyt niin että ne jäätyvät.
Samaan aikaan minun lapseni riisuvat kenkänsä ja kahlaavat sateiden tuomassa vedessä.
Aurinko siintää punapuiden takana, lämmittää poskia, muttei vielä muuta.
Metsässä ei ole muita, ei edes koiranulkoiluttajia. Jostain kaukaa kuuluu moottorisahan ääni.
Lasten nauru, veden välke, siinä hetkessä on jotain.
Jotain jonka ytimeen pitäisi osata päästä aina, joka päivä.
Se hetki on niin puhdas.

Kevään tuoksu vehreässä ruohossa jota aurinko ei ole vielä suudellut tomuksi, lintujen laulu kun ne etsivät puolisoitaan, lasten viaton taito elää hetkessä, auringon lämpö ennen kuin se kääntyy kuumuudeksi.
Hengitän sitä hetkeä, sitä raukeaa mullan ja maan tuoksua, siinä hetkessä ei ole yhtään huonoa ajatusta.

Iltasaduksi luen saksankielistä Petteri kaniinia, tarinoita jotka eivät lakkaa kiehtomasta lapsia, ei vaikka aikaa kuluisi ja maailma muuttuisi. Yhä edelleen on kaniineja, yhä edelleen on puutarhoita, yhä edelleen se sama leikki ihmisen ja eläimien välillä, kuka saa kenet, kenelle vapaus lopulta kuuluu.
Esikoinen haluaisi vielä lukea, kerron kellon olevan jo kahdeksan, muistutan miten aamulla väsytti.
Lapsi huokaa teatraalisesti, toteaa että elämä on raskasta kun on aikuinen. Naurahdan pimeyteen, kuulen kuinka Esikoinen mutisee yläsängystään “Minä olen jo kuusi vuotias, se on jo aikuinen.”
Hymyilen hiljaa pimeyteen ja jätän sanomatta ääneen, että vielä hän tulee ymmärtämään jonakin päivänä miten ihanaa olikaan olla vasta kuusivuotias.

Pimeys syleilee hiljaisuutta, Kuopuksen sängyssä hohtaa hiljaa fosforinen kuu.
Elämä on siinä hetkessä, siinä lämpimässä pimeydessä, sisään ja uloshengitysten tahdissa.
Ajatukset ovat tyhjiä.
Päällimmäisenä päivästä jää mieleen veden loiskahdus kiven osuessa siihen.
Se oli hyvä loiskahdus.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com