Harmaa Helsinki

Helsinki.
Tulimme tänne perjantaina. Ajoimme halki pimeän Suomen, poispäin lumesta. Kohti entistä kotikaupunkiamme. Pysähdyimme niin tutulla Teboililla, satoja kertoja olen istunut sen huoltoaseman pöydän ääreen juomaan teetä, käynyt vessassa, jatkanut matkaa.
Vietämme viikonlopun nähden ystäviä.
Lauantai-iltana karkaan Puolison kanssa kahdestaan ulos. Tuntuu hyvältä, olla kaksin. Tuntuu hyvältä että voi olla ihmisen kanssa jonka kanssa myös hiljaa oleminen on parhautta. Jutellaa, lapsista, muustakin. Nauretaan vähän. Vitsaillaan. Väsytti, mutta toisen seura oli liian hyvää että viitsi luovuttaa ennen puoltayötä.
Sunnuntai kuluu ystävien kanssa. Lempeä sunnuntai. Aika kuluu liian äkkiä. Viikonloppu on ohitse ja edessä on arki.

Herään harmaaseen maanantaihin.

Kuopus nukkuu vielä keskellä meidän sänkyämme kun nousen, Puolison paikka on tyhjä. Mietin onko hän ehtinyt lähteä töihin, mutta epäilen asiaa koska kuulen Esikoisen olevan hereillä olohuoneessa.

Kävelen alusvaatteisillani yhdistettyyn olohuone-keittiö-ruokailutilaan. Esikoinen istuu pöydän ääressä syömässä muroja.

Puoliso on näköjään kömpinyt lastenhuoneen sänkyyn vielä nukkumaan annettuaan lapselle aamupalaa.

Suljen oven hiljaa ja annan hänen torkkua vielä hetken.

Siitä on yli kymmenen vuotta kun olen viimeksi asunut kerrostalossa.

Se että sisällä voi olla alushoususillaan ulkona ollessa vain kaksi astetta lämmintä on minusta outoa.

Minä olen enemmän sitä vetoisen puutalon ihmistyyppiä.

Mutta onhan tämäkin kokemus, asua modernissa asunnossa, jossa mikään ikkuna ei vedä, ovien eteen ei tarvitse kasata hiekkasäkkejä kun ulkona sataa, öisin ei taatusti ole kylmä talvellakaan ja ikkunoiden eteen pitää iltaisin vetää verhot jos ei halua että koko naapuritalo näkee mitä me puuhastelemme.

Kävelen pitkin Ullanlinnan katuja kohti Kaivopuistoa.

Meri tuoksuu ja kylmä viima käy kasvoihimme.

Lapset katselevat hiljaisina ja uteliaina kaupunkia ympärillämme. Ihmisiä kiirehtimässä kuka minnekkin, ratikkaa joka ajaa ohitsemme, pieniä putiikkeja, antiikkiliikkeitä, kahviloita. Jäinen meri näkyy jo. Kapteeninkadun keltaisesta kivitalosta aukeaa ikkuna ja vanha mies kumartuu ulos tupakalle.  Sora rahisee jalkojemme alla ja mäen alla odottaa leikkipuisto.

Harmaus on kaikkivoipaista. Tuntuu että se tunkee luihin ja ytimiin.

Muistan taas miksi suostuin lähtemään pois kahdeksi vuodeksi. Pois tästä kurakaudesta. Laskeskelin että paluumme aikaan lapset ovat sen ikäisiä että menevät hoitoon, että minun ei tarvitse enää tapella montaa kertaa päivässä haalareita heidän päällensä, ei tarvitse keksiä mihin leikkipuistoon menisin hytisemään maaliskuisen viiman paiskoessa vettä taivaalta.

Harmaata, harmaata, harmaata.

Lapset solahtavat leikkipuistoon kuin omaan maailmaansa. Hymyilyttää. Heitä ei harmaus haittaa, eikä kura, eikä jää. Varsinkin Esikoinen tuntuu solahtavan lähes mihin tahansa säähän ongelmitta. Kuopuksella pakkanen tuotti ongelmia kun ei sormet pysyneet lämpiminä. Ymmärrettävää, toki.

Lapset leikkivät muiden lapsien kanssa. Tai Esikoinen leikkii. Kuopus leikkii minun vierelläni, itseksensä. Esikoinen tulee katsomaan mitä teemme, puhun lapsille jotain kun viereen tulee Esikoisen ikäinen lapsi. Kysyy mitä kieltä puhumme. Saksaa, sanon. Hyi, onpas ällöttävä kieli. Saksa on tosi ällöttävä kieli, minä en ikinä puhuisi Saksaa, lapsi laukoo. Esikoinen katsoo suu auki, ei saa sanotuksi mitään. En minäkään. Lapsi lähtee pois ja minä jään pohtimaan mistä tuon ikäinen oppii sanomaan tuollaisia asioita.

Esikoinen kysyy miksi tuo lapsi sanoi noin, miksi se ei pidä siitä miten me puhumme. Selitän että lapsi ei tainnut oikein tietää mitä puhui, että hän taisi vain hakea huomiota. Esikoinen ei ymmärrä, mutta päättää antaa asian mennä. Keskittyy lapioimaan jäävettä ämpäriin. Unohtaa koko välikohtauksen, toivottavasti.

Olin alunperin sanonut että mennään kotiin päiväunille ja sen jälkeen käymään eräällä työmaalla katsomassa miltä puutarha näyttää.

Kun kävelemme kohti kotia, ohi värikkäiden kivisten talojen minä tajuan ettei Kuopus mitenkään nukahda vielä toviin kotona. Hän nukkui aamulla niin myöhään että jos laitan hänet nyt nukkumaan, saan valvoa ja tuskailla pirteän lapsen kanssa ainakin tunnin. Ei mitään järkeä siis. Sanon lapsille että haetaan kotoa vain auton avain ja käydään nyt siellä puutarhalla. “ Ei!” huutaa Esikoinen. Hän ei kestä mitään nopeita muutoksia, ihan kuin en minäkään. Neuvottelen asiasta pitkään. Kyykistyn hänen eteensä kadulla, kiireisten ihmisten painaessa korkokenkineen ohitsemme. Lapsi huutaa “Ei, Ei, ei!” ja minä selitän kärsivällisesti että tämä nyt vain on järkevintä tehdä näin koska muuten menee koko päivä hankalaksi.

Kävellään Siirtolapuutarhalla, katsellaan omenapuita, istutuksia. Harmaus yltää tännekin, vaikka lumi peittää valkoisena laikkuina maata ja jossain kaukana laulaa lintu. Naapuripalstalla leikataan omenapuita.

Törmäsin sattumalta matkalla tänne vanhaan ystävään. Opiskelutoveriin. Toinen ystävä laittaa viestiä ja kysyy ehditäänkö tänään pikaisesti nähdä. Tämä tässä paikassa on hyvä. Tässä kaupungissa. Tässä maassa. Ystävät, perhe. Spontaanit kohtaamiset.

Niitä ei ole laaksossa. Ei oikeastaan ikinä.

Tämä on niin paljon pienempi, täällä meillä on niin paljon laajemmat lehvästöt. On ihmisiä niin monelta eri kaudelta.

Täällä minä olen niin paljoa muutakin kuin äiti ja puolisoni vaimo.

Jatketaan matkaa kahvilaan, ohi Kumpulan Limingantien värikkäiden puutalojen. Kuopus hokee haluavansa suklaamaitoa. Suuttuu kun sitä ei löydy. Selitän ettei täällä ole sellaista, sitä saa vain Laaksosta. Kuopus kiukuttelee ja Esikoinen luo minuun syyttäviä katseita. Voisiko kuopukselle vaikka sitten tilata jotain suklaista juomaa hän tiedustelee. Tilaan kaakaon. Itselleni teen. Istutaan pöytään ja jutellaan.

Annan itselleni hetkeksi luvan uppoutua ajatuksiini, lapset rummuttavat lusikoillaan pöytää ja nauravat.

Maailma ympärillä kuohuu, isoja ja pieniä myrskyjä. Isojen mantereiden johtajat sekoilevat omissa kuplissaan ymmärtämättä mitä saavat aikaan päätöksillään. Oikeisto koittaa nousta jokaisesta maanraosta ja ihmiset pakenevat omista maistaan vain tullakseen syrjityksi hyvinvointivaltioissa. Välillä en tiedä millä oikeudella tein lapset tähän maailmaan.

Halataan Kuopus, Esikoinen hihkaisee ja lapset halaavat. Puhelin makaa juuri sopivasti käden ulottuvilla ja saan ikuistettua tuon spontaanin kohtauksen.

Hymyilyttää.

Tällä oikeudella. Rakkauden oikeudella. Eihän lapsia kannata järkisyistä tehdäkään. Se ei pitkälle kanna. Mutta nämä hetket, kun näkee kuinka nuo pienet lapset osaavat rakastaa, se antaa toivoa. Toivoa siitä, että ehkä tulevaisuudessa rakkautta olisi vähän enemmän. Että me voisimme kasvattaa sukupolven joka osaisi arvostaa toisiaan enemmän. Joka huolehtisi toisistaan paremmin. Joka rakastaisi vilpittömämmin.

Helsinki hämärtyy.

Tulee ilta. Harmaan tilalle tulee musta taivas.

Minä istun lämpimässä kodissa, tiskikone hurisee taustalla.

Ehkä jo huomenna pilvien läpi paistaa aurinko.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com