Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Etanatalon Hans – De Hans im Schnäggeloch

11.12.2018

Aurinko kurkistelee pilvien välistä, lämmittää hiukan karunnäköistä maisemaa.
Olohuoneen ikkunat ovat kosteat, ovien alta tuleva  ilmavirtaus saavuttaa nilkkani. Lapset pyörivät olohuoneen matolla, leikkivät pikkuautoilla ja Star Wars leluilla.

Huoneessa kaikuvat vielä vanhempieni äänet. Sunnuntainen skypepuhelu on juuri päättynyt.
Tapa josta pidän tiukasti kiinni. Nimenomana minä pidän siitä kiinni. Minä haluan soittaa, minä avaan koneen ja pyydän lapset sen eteen, niinäkin kertoina kun heitä ei ehkä aina huvittaisi. Olemme soittaneet vanhemmilleni kerran viikossa lähes koko sen ajan kun olemme asuneet täällä ulkomailla.
Sama päivä, sama aika.
Pieniä poikkeuksia on ollut. Ihan aina se ei ole onnistunut, joskus ei vain aikataulut ole sopineet yhteen, joko vanhempani tai me olemme olleet poissa tai muutoin elämä on vain ollut tiellä. Mutta pääsääntöistesti tämä on rutiini josta pidän kiinni yhtä tiukasti kuin siitä, että me syömme iltaruuan yhdessä koko perhe.

Selaan puhelintani ja jään katselemaan pikkuveljeni kuvia lumisesta Pohjois-Karjalasta.
Tunnen sen saman pienen pistoksen jossain sydämeni tienoilla kuin niin monesti aikaisemminkin.
Ikävän, haikeuden, jonkun asteisen kateuden jopa. Sellaisen hyvän kateuden. Tiedättekö, sellaisen etten koskaan haluaisi toiselta sitä asiaa pois mistä olen kateellinen, mutta itsekkään lapsellisesti haluaisin sen myös itselleni.

Haluaisin myös voida mennä lastemme kanssa nyt lumiseen metsään.
En siinä hetkessä ajattele mitä muuta se lumi tuo tullessaan, kylmyyden, märkyyden, pimeyden. Haluaisin vain itsekkäästi mennä Pohjois-Karjalan lumisiin metsiin. Hakea puita omalta tontilta, lämmittää takkaa, suunnitella oman talon rakentamista. En minä edes oikeasti tiedä haluaisinko niitä elämääni, juuri nyt. Minulla, meillä, on ollut syymme valita tämä meidän polkumme eritavoin. Valita vapaus, kulkurielämä, tietynlainen vastuuttomuuskin kai.
Mutta siinä hetkessä, juuri tuona aamuna tuona hetkenä kaipaan noita asioita, asioita jotka ovat yhtä kaukana minun tämän hetkisestä elämästäni kuin kuu maasta.

Kyllä, minä olen pikkiriikksen jopa kateellinen veljelleni, että hän saa viettää niin paljon aikaa vanhempiemme kanssa, että hänen lapsensa elävät lapsuuttaan isovanhempiensa naapurissa. Että he pystyvät olemaan siellä toistensa arjessa mukana, vaivattomasti, helposti, itsestäänselvästi.
Suon jokaisen hetken veljeni perheelle, suon sen koko sydämestäni. Ei minun kateuteni ole sellaista joka haluaisi jotain toiselta pois.

Tiedän myös minkä hinnan he tuosta kaikesta maksavat.
Tiedän myös, että he ovat tehneet erilaisen elämänvalinnan juuri nyt kuin me.
Viesteilen hetken veljeni kanssa. Kerron avoimesti kaipaavani Suomeen, haikalevani heidän elämää siellä metsässä.

Niin, ja samaan aikaan me haikailemme teidän elämää siellä kaukana. Mahdollisuutta näyttää lapsille maailmaa tuolla volyymillä. Veli vastaa.
Pädäng.
Siinä se on, se totuus.
Meidän erinomainen kyky haluta asioita joita meillä ei juuri sillä hetkellä ole.

Väitän, että kyse ei ole edes siitä että emme olisi tyytyväisiä nykyiseen. Ettemme osaisi arvostaa sitä mitä meillä on.
Koska voi kyllä me osaamme. Minä osaan, veljeni taatusti osaa myös.
Me osaamme arvostaa niitä hetkiä, niitä asioita joita meillä on elämässämme, me osaamme olla onnellisia.
Mutta ei se estä sitä outoa omituista haikeuden, sitä “minäkin haluaisin” tunnetta hiipimästä aina välillä tietoisuuttemme.

Ajattelemasta, että minä haluan tuota mitä tuo toinenkin saa.
Välittämättä siitä, että juuri niin se toinenkin luultavasti usein ajattelee.

Sveitsissä on lastenlaulu joka menee näin.
“De Hans im Schnäggeloch
hät alles, was er will.
De Hans im Schnäggeloch
hät alles, was er will.
Und was er will,
das hät er nid
und was er hät,
das will er nid.
De Hans im Schnäggeloch
hät alles, was er will.”

Karkeasti suomennettuna siinä lauletaan Hansista, joka asuu etanankolossa, hänellä on kaikkea mitä hän haluaa. Mutta mitä hän haluaa sitä hänellä ei ole, ja mitä hänellä on, sitä hän ei halua. Hansilla on kuitenkin kaikki mitä hän haluaa.
Laulan tuota laulua usein lapsillemme kun he käyvät läpi turhaa uhmakohtausta asioista joita he haluavat jotka ovat mahdottomia. Tai kun he haluavat jotain mutta eivät edes tiedä mitä he haluavat, mutta eivät ainakaan mitään mitä heillä on.
Mutta toimii tuo aikuisillekin.
Muistutuksena.
Sillä uskallan myös väittää, että en minä ole yksin näine tunteineni.

En minä ole ainoa joka kaipaa, ikävöi ja haikailee asioiden perään joita ei juuri nyt voi saada.
Haikailee eikä siten välttämättä aina muista, että niin ne muutkin ihmiset haikailevat juuri hänen elämänsä perään.

Elä hetkessä, mindfulness, ole onnellinen auringonsäteistä ja muita kamalan ihania mietelauseita pursuaa nykyään kaikkialta.
Ihmiset muistuttelevat miten tulisi olla kiitollinen kaikesta mitä on saanut, miten sinun haikailusi jonkun muun asian perään on kiittämätöntä. Häpeä tuntuu olevan tuota kaipuuta ja mahdollisesti jonkin asteista kateuttakin, seuraava tunne. Häpeä siitä ettei osaakaan nauttia siitä mitä elämä on antanut sinulle, että on kiittämätön, että kehtaa vielä kertoa sen ääneenkin.

Olen ennenkin, varmaan kyllästymiseen asti, peräänkuuluttanut sitä, että asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä.
Joten sitä minäkin tässä yritän.
Puhua näistä tunteista avoimesti niiden oikeilla nimillä.
Tästä ristiriidasta.

Kaipuusta siihen, että lapsemme (ja me) saisimme olla vahvemmin osa muun perheeni elämää, että heillä olisi muita aikuisia elämässään.
Kaipuusta lumeen ja Suomen luontoon. Kaipuusta elää Suomessa ja tehdä siellä töitä, retkeillä Nuuksiossa ja Sipoonkorven metsissä, ajaa junalla Pohjois-Karjalaan viikonlopuksi.
Ottaa omaa aikaa Puolison kanssa tietäen että lapset ovat hyvissä käsissä.
Samanaikaisesti minä kuitenkin olen tuskallisenkin tietoinen siitä miten minä tulen kaipaamaan tätä kaikkea täällä.
Näitä ihmisiä joiden kanssa jaan elämääni täällä.
Tätä pientä piiriä ystäviä, joiden kanssa olen saanut kokea vahvaa ystävyyttä. On ihmisiä joille soittaa/kirjoittaa lähes jokaisesta tilanteesta.
Olen saanut täällä olla ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni ihminen ilman mitään titteliä. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Se on vapauttanut minut, samalla saanut minut kaipaamaan sitä työminääni enemmän kuin koskaan.

Olen täällä juuri nyt vähemmän yksinäinen mitä olin Suomessa koko meidän välivuotemme aikana.
Se on aika outoa, koska oikeasti, minähän kuulun tavallaan kai Suomeen, siellä ovat kaikki minun työkuvioni, perheeni ja tähänastinen lapsiperhe-elämäni.

Ja kun vietämme sen sunnuntai-iltapäivän meren rannalla; kuunnellen lokkien huutoa; katsellen pelikaanien lentoa palavan taivaankannen alla; lapsiemme kumartuessa vuorovesialtaiden ylle ihmettelemään rapuja ja merivuokkoja, aamun tunteet ovat kuin kaukainen muisto.
Auringon laskiessa mereen, värjäten puiden rungot kultaiseksi, me seisomme kallionkielekkeellä ja tuijotamme merta ja sen rannalla lepääviä hylkeitä. Me juomme lastemme kanssa termoksesta kuumaa kaakaota, katsomme Puolison kanssa toisiamme silmiin, suutelemme ilman sanoja.

Me syömme suklaamuffinseja ja kuuntelemme lasten kinastelua.
On joulukuu ja me seisomme katsomassa miten aurinko laskee mereen.
Me elämme Kaliforniassa, toteutamme tätä polkua jonka tallaamiseksi me olemme luopuneet paljosta.
Ja kyllä, me olemme kiitollisia tästä.

Me emme kadu hetkeäkään tätä päätöstä taistella jatkoajastamme täällä.
Mutta kyllä, minulla on myös valtava kaipuu vanhempieni luo.
Kaipuu siihen toiseen elämään, joka ei koskaan enää tule olemaan sama, senkin tiedostan.
Kaipuu johonkin uuteen.

Mutta jälleen kerran siinä sunnuntai-illanauringon keltaisessa valossa, minä osaan nauraa itselleni. Omille kaipauksilleni, omille tunteilleni ja niiden valtavalle vuoristoradalle.
Minä hengitän metsän tuoksua johon sekoittuu kielekkeen alla  alhaalla pauhaavan meren suolainen tuoksu, minä hengitän sisään tätä onnea, kiitollisuutta ja tätä maisemaa joka tulee piirtymään muistoksi minun sydämeeni.

Minä hengitän ulos sitä aamuista kaipuuta johonkin muuhun.
Minä hengitän.
Ja minä hymyilen.

Huomenna on taas uusi aamu, uusi päivä kun erilaiset tunteet pyyhkivät ylitseni, olen siitä varma.
Olen myös varma, että jonain päivänä minä vihdoinkin lakkaan kaipaamasta.
Jonain päivänä minä löydän tieni kotiin.
Asetun.
Muutun aikuiseksi.
Alan hengittää joutumatta samalla luopumaan jostain.

Jonain päivänä minun vereni ei enää vedä uusille mantereille.
Jonain päivänä minun sydämeni lakkaa huutamasta ikävää taakse jääneiden ihmisten perään.
Ehkä se tapahtuu vasta kun olen jo harmaa, ehkä se tapahtuukin jo huomenna.
Sitä minä en voi tietää.
Siihen asti minä hengitän.
Sisään ja ulos.
Siinä välissä ehtii itkeä ja nauraa.
Hyvä siitä silti tulee.
Elämästä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »