Ei yksi huono päivä lomaa pilaa

Olemme tämänkertaisen matkamme viimeisellä etapilla, matkalla Porvoosta Helsinkiin. Kesäinen Suomi levittäytyy ympärillä. Vietimme ihanan juhannuksen ystävien mökillä Mäntyharjussa. Takana lähes neljä viikkoa lomaa Suomessa. Neljään viikkoon on mahtunut niin paljon. Helsinkiä, Joensuuta, Kontiolahtea, Kolia, Turkua, Mäntyharjua, lisää Helsinkiä, tänään hetki Porvootakin. Paljon ihmisiä; Ystäviä, sukulaisia, tuttavia. Tekemistä; kukkapenkkien kaivamista, kasvimaalla työskentelyä, metsänistutusta, patikointia, pyöräretkiä, uimista, konsertteja, oleilua, risusavottaa…

Neljä viikkoa jotka ovat sujuneet niin hyvin.
Ja nyt sitten hetkeksi koko pakka tuntui leviävän autossa. Esikoinen kiukutteli takapenkillä, hänen äänestään kuuli miten viikkojen normaalien rutiinien puute jäyti hänen pientä lapsenmieltään. Tuo pieni kirjainlapsi oli jaksanut niin hyvin nämä viikot, kaikesta epämääräisyydestä huolimatta. Ja tietenkin samana päivänä kun Esikoisen mitta tuli täyteen, täyteen muutoksia, täyteen etukäteen surtua Suomi-ikävää kun lähdön hetki kohta koittaa, täyttyy myös Puolison mitta. Siinä missä Esikoinen on kirjainlapsi, on hänen isänsä kirjainisä.

Näinä hetkinä rehellisesti sanottuna haluaisin vain jäädä tuijottamaan pilviä jotka leijailevat pitkin sinistä taivaankantta. Äänet kohoavat pienessä laina-autossa, viimeiset kilometrit Helsinkiin siintävät edessämme. Pyydän kaikkia rauhoittumaan. Ihan kohta oltaisiin perillä.

Hiljaisuus laskeutuu autoon, jokainen meistä tietää ettei tämä riita kannata, ettei tässä ole kyse oikeasti mistään mistä nyt sanoja ilmoille huudetaan. Ei Aku ankan kansikuvasta, ei toisen penkille työnnetyistä jaloista, ei liian kovista äänistä, ei siitä että haluaisi olla yksin mutta on pakko olla pienessä autossa monen ihmisen kanssa.
Kyse on oikeasti muista asioista, miellä jokaisella. Alhaisista verensokereista, loman päättymisestä, päiväjärjestyksen ja rutiinien lipusumisesta jo useampana päivänä, koti-ikävästä, tulevaisuuden jännittämisestä, adhd:n ja add:n aiheuttamista oireista. Nyt piti vain osata hengittää tämä hetki ohitse.

Kaksi tuntia myöhemmin istun tätini talon rappusilla juomassa teetä. Katselen miten lapset juoksevat ympyrää keskellä sitä samaa vihreää nurmikkoa jossa he juoksivat silloin lomamme ensimmäisenä päivänä. Tästä meidän tämänkertainen reissumme alkoi, ja tänne se päättyi.
Jonkinasteinen Suomi-vierailun ympyrä on sulkeutunut.

Mietin sitä miten hyvin kaikki on mennyt, tätä päivää lukuunottamatta. Tottakai jokaisessa lomassa pitää olla myös yksi huono päivä. Yksi päivä kun kaikki on vaikeaa eikä toisten seura lainkaan kiinnostaisi.

Mietin miten ihanaa on kun se päivä oli vasta nyt. Miten pitkälle meistä jokainen on jaksanut. Miten Esikoinen on kestänyt valtavan hyvin tätä jatkuvaa paikkojen vaihtumista, jatkuvasti vaihtuvia ihmisiä ympärillä ja selkeän päiväohjelman jatkuvaa muuttumista. Miten Kuopus on jaksanut samoja asioita, ja jaksanut koti-ikävästään huolimatta innostua Suomesta. 

Miten Puoliso ei ole samoista syistä kuin Esikoinen aikaisemmin hermostunut tähän jatkuvaan hyvin tiiviiseen yhdessäoloon, vaikka omaa tilaa ja aikaa ei paljoa ole ollutkaan. Ja miten minä olen osannut pitää huolta että verensokerini on pysynyt tasaisena, etten nälkäkiukkua sen tähden.

Me olemme hyvä reissuperhe, sen olen jo monta kertaa todennut.
Olemme myös hyvä perhe tiukkojen paikkojen tullen, tai riitapäivien tullen. Meistä jokainen tuntuu tietävän että tämäkin ärsytys menee ohi, kun antaa vain ajan soljua sen ohitse.
Kun vain vetää päivän loppuun ja menee nukkumaan. Seuraavana päivänä tämä on pelkkä pieni häivähdys purppuraa kirkkaiden lomamuistojen seassa.

Annan katseeni kiertää sinisellä taivaalla, omenapuiden yllä leijuvissa pilvissä. Tämä loma oli hyvä. Se antoi niin paljon.

Ehkä itsekkäästi kauneinta tässä oli huomata oman itseni rauhallisuus. Tämä sisäinen seesteisyys. Jetlag ei nostanut kyyneleitä, ei ahdistusta, ei mitään, pelkkää rauhaa.
Viikot vanhempieni luona tuntuivat ainoastaan hyviltä, en kokenut jääväni paitsi mistään, olin siinä hetkessä läsnä ja siinä hetkessä oli hyvä.

Viikonloppu Puolison kanssa oli niin kaunis, niin käsinkosketeltavan rakkautta täynnä. Saimme kiinni taas siitä keitä me olimme olleet jo aina, siitä pariskunnasta joka kuitenkin oli ajanut itseään vuosiksi poikkeustilaan. Emme me koskaan olleet unohtaneet tosiamme tai suhdettamme. Eivät vauvavuodet vieneet meiltä rakkautta eikä erotiikkaa. Mutta pitkään aikaan ei ollut mahdollisuuksia olla samalla tavalla kaksin, kuulla ja nähdä toinen siinä vieressä. Ja se tunne kun se oli taas mahdollista, se tunne kun sieltä kaiken äitiyden ja isyyden alta paljastui edelleen se sama vanha rakas kumppani, se sama johon rakastui 19 vuotta sitten, se tunne kantaa pitkälle. 

Ja nyt tämä viimeinen lomaviikko perheenä. Tämäkin oli hyvä. Tämäkin viikko sai minut kerta toisensa jälkeen pysähtymään ja ajattelemaan että me olemme hyvä tiimi, me selviämme kaikesta.
Me olemme nimeonmaan me. Kaksi lasta kaksi aikuista. Yksi yksikkö.

Nyt on edessä viimeinen päivä. Ihan kohta nousemme taas lentokoneeseen joka vie meidät merten ylitse, aikavyöhykkeiden taakse, kauas pois näistä ihmisistä joita me perheeksi kutsumme. Siellä toisaalla, kuuman auringon alla odottavat toiset ystävät, heitäkin me lähes perheeksi kutsumme.

Siellä odottavat merenrannat, pelikaanit ja omanlainen loputon lapsuudenkesä. Siellä odottavat samalla varmuudella niin hyvät kuin huonot päivät, aivan kuten täälläkin.
Siellä odottavat myös suurempi vastuu ja yksinolo, siellä minä olen taas jotain aivan muuta kuin täällä.

Eikä sekään tunnu juuri nyt pahalta.
Ehkä minä olen aikuistunut, tai ehkä olen vain löytänyt sisäisen rauhan. Mutta tässä istuessani Suomen taivaan alla, takana pitkä loma, onnistunut loma. Yksi huono päivä kuukaudessa. Se on melkein oltava siellä, muuten kaikki olisi liian täydellistä, epätodellista ja siten pelottavaa.

Hymyilyttää.
Minun on hyvä olla. Minun perheeni on hyvä olla, minä tiedän sen. Meillä on muistojen pankissa nyt taas harkollinen onnea, yhteinen muisto tästä kesästä, tästä lämpöisestä suomesta ja sen yöttömistä öistä. Se kantaa, kunnes saamme taas jonain päivänä kutsua tätä maata kodiksemme.

Nyt koti on vielä siellä kaukana, kuuman auringon alla.
Sinne Kuopus kaipaa, ainoaan kotiin, jonka hän pystyy muistamaan. Sinne me huomenna lennämme. Kohti uusia seikkailuja, kohti hyviä ja huonoja päiviä.
Kohti elämää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com