Ei ole mitään sankari-isää, on vain vanhempia

Kaksi vuotta sitten Piilaaksossa kerroin, kuinka Puoliso jäi kotiin kipeän Kuopuksen kanssa minun mennessä töihin. Sain silloin paljon ihmetystä osakseni ja Puolisoni toiminta ihailua.
Kun tästä kerroin, sain useamman kommentin siitä miten onneksi Suomessa ei enää suhtauduta isien kotiinjäämiseen samankaltaisella oudolla sankari-vanhempi asenteella.

Pettymyksekseni olen tämän reilun puolen vuoden aikana joutunut kuitenkin toteamaan, ettei tuo väite ole lainkaan pitänyt paikkaansa. Kyllä, suomalaisessa yhteiskunnassa isällä, joka hoitaa oman vanhemmuutensa tasapuolisesti on aivan samanlainen sankarinviitta harteillaan kuin Kalifornian isilläkin. Täällä kotiäitiys on harvinaisempaa, sitä ei pidetä yhtä itsestäänselvänä kuin Piilaaksossa, mutta työn lisäksi äidin oletetaan edelleen hoitavan pääasiallisesti myös lapset. Kun isä hoitaa työnsä ohella lapset, hän on sankari. Äiti on… no, äiti. 

Minulla ei tänä kesänä ole ollut lainkaan lomaa. Lapset olivat päiväkodissa hoidossa kesäkuun loppuun asti, jonka jälkeen alkoi heidänkin ansaittu kesälomansa. Pidän tärkeänä, että lapsilla on loma, vaikka se olisi vain loma hoitopaikasta. Mutta lapsellakin on oikeus herätä aamuisin ilman pakkoa lähteä aikataulutettuna johonkin.

Koronaepidemiasta johtuen minun ja Puolison työpaikoilla on edelleen voimassa etätyösuositus. Tämä mahdollisti meille tämän oudon, ihanan Suomi-loman, jonka aikana olemme voineet matkustaa Järvi-Suomeen, Pohjois-Karjalaan ja olla samanaikaisesti töissä.
Puolisolla oli tänä kesänä kaksi viikkoa lomaa.
Toisen hän piti meidän viettäessä mökkiviikkoa Sulkavan hirsimökissä, järven rannalla.

Minä heräsin aikaisin aamulla, Puolison ja lasten vielä nukkuessa, tein töitä kunnes lapset heräsivät ja kun Puoliso heräsi poistuin tuvasta saunalle jatkamaan työpäivääni.
Lapset viettivät tuon viikon siis päivisin Puolison kanssa. He pelasivat lautapelejä, kävivät kaivamassa läheiseen ojaan tulivuoria ja mielikuvitusmaailmoita, he laskivat katiskan ja ihan vain olivat.

Nyt tämä kuluva viikko on Puolison toinen lomaviikko. Tämänkin viikon hän on kotona lasten kanssa. He ovat käyneet korkeasaaressa ja pelanneet lautapelejä. Puoliso on tehnyt ruokaa ja rakentanut legoilla. Ollut vanhempi, viettänyt aikaa lastensa kanssa.

Kun tämä asetelma tulee puheeksi, on lähes jokaisen keskustelukumppanin reaktio ollut ihaileva. On niin hienoa kun isä viettää lomansa lasten kanssa. On niin hienoa, että hän on pystynyt järjestämään työnsä niin, että voi olla nämä kaksi viikkoa kotona ja tehdä asioita lasten kanssa. Hän on kyllä loistava isä!
On siis jotenkin äärettömän hienoa, että lasteni isä viettää aikaa lastensa kanssa. Onhan se.
Yllättävää on ehkä kuitenkin se, että en minä saanut kuulla miten hienoa on kun vietin viimeiset 4 kesää lasten kanssa. Miten viitseliäs ja kiva olinkaan kun vein heitä merenrantaan ja metsäretkille. Kukaan ei tullut asettelemaan sitä kultaista äitiysviittaa minun harteilleni kun tämä kävi ilmi.

Jokin tässä asetelmassa siis on edelleen jollain tapaa rikki. Puhutaan paljon siitä miten vanhempien tulisi olla tasa-arvoista, miten miehet ottavat nyt Suomessa enemmän vastuuta ja ovat enemmän vanhempia kuin vaikkapa heidän omat isänsä. Hienoa.
Ja kieltämättä, isiä näkee Suomessa enemmän arkisissa toimenpiteissä lasten kanssa, kuulen yhä useamman isän oikeasti jääneen myös perhevapaille kotiin ja hoitaneen tasa-arvoisen ajan lasta kotioloissa.
Harvinaista tämä on kuitenkin edelleen, kyse ei edelleenkään ole mistään itsestäänselvyydestä.

Niin kauan kuin asenneilmapiiri on sellainen, joka ihannoi kotiin jäävää isää, tekee hänestä sankarin, koen ettei mikään oikeasti voi muuttua. Oma kokemukseni on, että harva näistä isistä joiden harteille fanfaarein levitetään sankari-isän viittaa, kaipaa itse mitään tunnustusta. Heille tämä on juuri sitä mitä sen kuuluisikin olla: osa vanhemmutta, jonka he allekirjoittivat sinä hetkenä kun päätös lapsesta tehtiin.
Eivät he näe siinä mitään erityistä, että he hoitavat jälkikasvuaa, hoivaavat sairasta lastaaan tai viettävät kesälomia lautapelejä pelaten ja pyttipannua lounaaksi valmistaen.

Ahkerimmin sitä viittaa tuntuvat näiden isien harteille kiikuttavan muut naiset, naisoletetut ja äidit. Se tässä kaikkein eniten hämmästyttää. Naisten ja äitien tapa puhua isistä sankareina. Miten he kertovat toisilleen kuinka herkkä joku mies on isänä, kuinka empaattinen tai osallistuva.
Samankaltaista puhetta en jostain syystä kuule leikkipuistojen reunalla toisista äideistä. Ei kukaan ole kertonut minulle miten empaattinen ja lapsia osallistava äiti tuo naapruin Liisa onkaan. Vaikka hän sitä taatusti on. Mutta  hänhän on äiti, kai sen tulisi silloin olla itsestäänselvyys.

Uskon sanojen voimaan. Uskon, että nimenomaan tämä tapa puhua isistä ja äideistä eriarvoisesti ylläpitää omalta osaltaan tätä omituista ja vääristynyttä sankari-isä kulttuuria ja myyttiä. Enkä minä tarkoita ettemmekö me saisi kehua isiä tai pitää heidän vanhemmutta arvossaan. Ei kukaan ole sitä kieltämässä. Mutta se tapa miten vanhemmuus ja sen teot saavat heti erityisen kultareunuksen kun niitä suorittaa miesoletettu, on hämmentävä ja jollain tapaa todella nurinkurinen.

Jos me haluamme, että meidän lapsistamme kasvaa ihmisiä, joille tasa-arvo on itsestään selvä asia on meidän opittava itse ensin puhumaan asioista oikeasti tasa-arvoisesti. Jos me haluamme, että meidän lapsista kasvaa vanhempia joiden vanhemmuutta ei määrittele heidän sukupuolensa, on meidän lakattava antamasta esimerkkiä sukupuolittuneesta asenteesta vanhemmuutta kohtaan.
Sillä esimerkki on se, jota lapsi seuraa.

Ja kyllä, puheella maailma paranee.
Aloitetaan siis sillä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com