Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Asiallisen kommunikaation taito – myös blogimaailmassa

09.07.2019

Kommunikaatio.
Keskusteleminen. Toisen ihmisen ihmisarvon kunnioittaminen.
Asiassa pysyminen.
Nämä tuntuvat olevan aiheita ja alueita joissa nykyään ihan aikuiset ihmiset ovat täysin eksyksissä siitä mikä on oikea ja hyvä tapa toimia.

Vietimme viikonlopun telttailemassa. Emme me kaukana olleet, vain tunnin ajomatkan päässä kotoa. Mutta puhelinkenttää siellä ei ollut, sosiaalinen media ei toiminut eivätkä sähköpostit tulleet läpi. Satunnaiset whatsapp viestit perheeltäni saavuttivat minut metsäisen vuoren rinteellä. Ja vaikka saavuttamattomuus on minusta aina yhtä puhdistavaa ja ihanaa, se kun saa mukamas tekosyyn olla tavoittamattomissa, oli se tällä kertaa erityisen rauhoittavaa. Kun ainoa asia, jonka puhelimella pystyi tekemään oli valon näyttäminen, satunnaisten kuvien räpsiminen ja e-kirjan lukemiseen yön jo laskeuduttua pehmeänä vaippana leirimme ylle, huomasin kykeneväni pohtimaan kuluneita päiviä ja niiden aikana lukemiani viestejä enemmän ajatuksella kuin arkisen hälyn keskellä.

Olen kuluneen viikon aikana vastaillut kommentteihin joita ihmiset ovat jättäneet pride- viikon merkityksestä postaukseen.
Enemmän kuin mitä olen vastannut kommentteihin, olen kuitenkin hylännyt kommentteja ja deletoinut sähköposteja ihmisiltä joilta kaikki kyvyt keskustella näkemyseroista ovat olleet hukassa.
Minua on uhkailtu lastensuojeluilmoituksilla, minua on haukuttu livemmillään valehtelijaksi ja typerykseksi, pahimmillaan sellaiseksi jota en edes halua toistaa. Minun perhettäni on haukuttu ja lapsilleni on ennustettu synkkää tulevaisuutta. Ajatuksiani ja näkemyksiäni on väitetty aivopesun tulokseksi ja kykyäni kasvattaa lapsia tähän maailmaan on avoimesti kyseenalaistettu.

Minä olen rauhallinen ihminen. Aktiivinen kyllä, mutta luonteeltani lopulta rauhallinen.
Uskallan väittää olevani myös hyvä keskustelemaan.
En ehkä aina ole tätä ollut, mutta viimeiset 8 vuotta elämästäni ovat opettaneet minut tähän tehtävää todella tehokkaasti. Olen työni, harrastusteni ja elämäntilanteeni vuoksi opetellut kommunikoimaan, selittämään kantani, kuuntelemaan ja antamaan toisten äänille tilaa.

Ei, minä en ole täydellinen, minä olen välillä väärässä. Olen myös valmis myöntämään sen jos se minulle kyetään selkeästi osoittamaan. Senkin olen opetellut.
Minä en myöskään varsinaisesti menetä yöuniani siitä jos joku hermostuu kirjoituksistani.
Ystäväni sanoi minun olevan kärkäs mielipiteissäni, toinen taas sanoi  minun hänen mielestään puhuvan asioista lähes aina erittäin lempeästi.
Kyllä, minä olen ajoittain ehdoton, olen myös se joka sanoo asioita ääneen ja älähtelee jos koen vääryyttä tapahtuvan.
Pyrin kuitenkin selittämään kantani, pyrin avaamaan näkemykseni.
Hermostun hyvin harvoin käydessäni tämän kaltaisia keskusteluita.
Tämän minä uskallan sanoa ääneen.
Minun supervoimani on kykyni malttaa. Ei ole aina ollut, mutta työni nuorten keskuudessa, työni erilaisten ihmisten parissa, yhteisötaiteilijana, valokuvaajana, opettajana ja työpajojen vetäjänä on kouluttanut minut siihen. Puhisen ystävilleni, puhisen Puolisolle, mutta yhä harvemmin puhisen enää julkisesti äänen.
Olen opetellut kävelemään pois tilanteista joista huomaan hedelmällisen keskustelun mahdottomuuden.

Sen tähden nämä kuluneet kymmenen päivää ovat olleet lähinnä väsyttäviä. Väsyttäviä sen takia, että priden kirjoituksen kommentoinnissa ollaan kerta toisensa jälkeen lyöty täysin ala-arvoisia kortteja pöytää.
On väsyttävää, surullista ja uuvuttavaa lukea miten aikuiset ihmiset eivät osaa kommunikoida tai esittää omia kantojaan sivistyneesti. Ei minua häiritse se, että joku on eri mieltä minun kanssani. Vaan se miten asia ilmaistaan.
On turhauttavaa lukea miten ihmiset, suuttuessaan aiheesta joka lopulta tuskin koskettaa heitä kuitenkaan kovin konkreettisesti, alkavat syytellä ja haukkua keskustelun toista osapuolta, minua.
Ehkä tarkoituksena on kiusata, ehkä tarkoituksena oli yrittää ärsyttää minut siihen pisteeseen että naputtelisin samankaltaisen ala-arvoisen kommentin takaisin.

Erääseen vanhaan kirjoitukseen maaliskuulta tuli tänään kommentti jossa ivalliseksi tulkittavissa olevalla äänensävyllä oletettiin minun olevan täydellinen. Niin täydellinen kaikessa että tarvitsin näköispatsaan.
Kommentti sai minussa aikaan vain hymähdyksen. Ehkä sen olisi pitänyt saada aikaan enemmän. En tiedä.

Sen tiedän, etten minä ole täydellinen.
Eikä minun perheeni ole.
Se, että olen tehnyt päätöksen kertoa asioista tähän blogiin kauniisti, lempeästi ja hyviä asioita korostaen on tietoinen.
Ei siksi, että elämämme olisi aina pelkästään hyvää, lempeää ja kaunista, luulen tuovani sen tarpeeksi usein myös esille.
Meilläkin lapset tappelevat, huutavat ja äyskivät. Meilläkin aikuiset tiuskivat ja välillä jopa äityvät huutamaan lapsille.
Meilläkin on huonoja hetkiä Puolison kanssa. Eivät kaikki meidän retkemme ole onnistuneita, eivät kaikki päivämme. On ajanjaksoja joilloin moni asia on vaikeaa.
Minä en ole mikään täydellinen äiti. En ompele lapsille itse vaatteita, en leivo sämpylöitä aamupalapöytään. Meillä saa pelata välillä tietokonepelejä ja tablettia, meillä, pasifisteilla, lapset leikkivät sotaleikkejä.

Meillä lapset tappelevat keskenään ja lähes päivittäin vähintään kerran he nujakoivat toisiaan, näin vaikka me hoemme hokemisesta päästyämme ettei lyöminen ole kommunikoinnin väline. Lapsemme puhuvat kolmea kieltä sekaisin, eikä meillä kukaan kiinnitä siihen sen suurempaa huomiota. Meillä ei edelleenkään oikein nukuta öisin kokonaisia öitä.
Meillä syödään viikottain eineksiä kuten kalapuikkoja ja pakasteesta valmiita soijanugetteja. Yksi lapsi syö satunnaisesti lihaa, toinen juo maitoa. Emme ole edes vegaaneja.

Ja meillä puhutaan tasa-arvosta ja elämästä sellaisena kuin se on. Lapsemme eivät kutsu meitä isäksi ja äidiksi vaan nimillä, enkä minä ole koskaan osannut valehdella lapsilleni mistään. Olen kertonut heille ikätason mukaisesti kuolemasta, alkoholista, kodittomuudesta, köyhyydestä, sukupuolien moninaisuudesta, erilaisista perheistä ja elämästä yleisesti.
Ehkä he tulevat joskus isompana kertomaan minulle ettei olisi silloin tarvinnut olla niin rehellinen, että olisit nyt vain kertonut minulle satua joulupukista ja tontuista niin että olisin saanut uskoa niihin.
Tai sitten eivät. Aika näyttää.

Mutta on asioita joissa me myös onnistumme.
Me osaamme rakastaa, osaamme näyttää sen. Me osaamme vietttää aikaa yhdessä perheenä, me olemme löytäneet niitä asioita joista meidän koko perheemme nauttii.
Me olemme onnistuneet luomaan keskusteluyhteyden lapsiimme, jonka toivon säilyvän.
Ehkä sitten se on se piirre, joka tuntuu hiertävän ihmisiä eniten; minulla ei ole kovin suurta häpeää kertoa näistä onnistumisista.

Kyllä, minä olen sitä mieltä että lapsiperhearjesta tulisi kertoa rehellisesti, unohtamatta niitä huonoja hetkiä.
Kyllä, olen sitä mieltä että lapsiperhearki on myös uuvuttavaa.
Mutta olen myös sitä mieltä, että sitä uuvuttavaa ja huonoja hetkiä esiintuovaa elämää kerrotaan tällä hetkellä hyvin monessa blogissa, artikkelissa ja mediassa.
Puhutaan ruuhkavuosista, puhutaan vanhempien väsymisestä, puhutaan arjen raskaudesta ja lapsiperheajan yksinäisyydestä.
Minäkin puhun.
Se on tärkeää.
Mutta samaan aikaan koen tärkeänä puhua myös näistä onnistuneista hetkistä.
Onnistuneista keskusteluista.
Onnistuneista kasvatustavoista.
Rakkaudesta ja saavutuksista.
Sillä sitä on mielestäni aito kommunikaatio, myös näiden asioiden jakamista.

Joten istuessani viikonloppuna hiipuvan nuotion ääressä Puolison nukuttaessa lapsia teltassa minä katselin miten savu nousi kohti taivasta ja annoin ajatusteni kiertää hetken aikaa tämän blogin, kommenttien ja siitä syntyvien ajatusten ympärillä. Ymmärrän etten koskaan kykene miellyttämään kaikkia, että tavastani kirjoittaa ja elää elämääni löytyy aina jonkun silmissä virheitä. Se miksi niitä virheitä löytävät haluavat silti sitkeästi lukea tekstejäni.
Jos he kokevat minun olevan niin väärässä kaikessa, miksi he eivät vain lakkaa seuraamasta tätä blogia.
Mietin puhuvatko nämä ihmiset lapsilleen samalla tavalla kuin he puhuivat minulle. Nimittelevätkö he puolisoitaan ja ystäviään samoilla nimillä mitkä he kirjoittivat sähköposteihin.
Ja loppujen lopuksi, kokevatko he pääsevänsä siinä kuinka pitkälle?

Ainoa asia jonka viime päivien kommentit ja sähköpostit ovat saaneet minut kokemaan vahvempana on tarve jatkaa tätä samaa linjaa tässä blogissa.
Puhua asioista minun äänelläni, minun tavallani.
Kirjoitta, kertoa ja antaa teidän elää pienen palan tätä meidän pientä kuplaa.
Tarve kommunikaatiolle on suuri, sen nämä päivät ja kirjoitukset ovat osoittaneet.
Tarve puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Tarve vetää rajoja, sanoa että minä en halua tämänkaltaista kommunikaatiota.
Minä haluan kommunikaatiota, joka kunnioittaa molempia osapuolia. Kommunikaatioita joka ei halvenna toisen ihmisarvoa.
Kommunikaatiota, jonka avulla keskustellaan aiheista ei haukuta toisia. Kommunikaatioa joka avaa ovia toisen ihmisen maailmaan, antaa aihetta peilata omaa maailmankuvaansa toisen ihmisen maailmankuvaan ja pohtia ääneen omia syitään uskoa omaan kantaansa.

 

Se onko minun tapani, tämä joko liian lempeä tai liian kärkäs, ainoa oikea, se on kyseenalaista. Itse en usko niin. Varmasti on monia muita tapoja puhua tästä, ja moni muu niin tekeekin.
Mutta tämä on minun tapani.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Jätän nyt taas kommentointimahdollisuuden auki, mutta edelleenkään en tule julkaisemaan kommentteja joissa on mielestäni ala-arvoista sisältöä, joissa haukutaan tai uhkaillaan perhettäni tai muuten kirjoitetaan asiattomuuksia. 

3 vastausta artikkeliin “Asiallisen kommunikaation taito – myös blogimaailmassa”

  1. Hanna / kommammaa sanoo:

    <3

  2. Ulla Vuorikoski sanoo:

    Kirjoitat tosi hyvin ja analyyttisesti. Olen todella järkyttynyt, kun luin ,että olet saanut törkypostia. Aivan järkytyävää.
    Lieneekö kateutta vai mitä. Kun pitää toista satuttaa.
    Koita jaksaa. Tykkään lukea sun blogia, hyvää tekstiä, asiaa,huumoria ja hienoja kuvia.🍀💚

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos Ulla,
      osittainhan tämä on täysin odotettavissa, vaikka onkin surullista että se on odottettavissa jos kirjoittaa aiheista jotka ovat ihmisille edelleen vaikeita.
      Mutta teidän ihanien ja kannustavien lukijoiden takia tätä kaikkea jaksaa vaikka välillä olisikin vähän raskaampia vaiheita.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »