Ymmärrys ihmisestä voi lievittää ympäristöahdistusta

Kävin viime viikolla pitämässä muutaman oppitunnin Omavaraopistolla. Kerroin opiskelijoille hikiloikka-projektistani, jossa olen pyrkinyt mahdollisimman vähää konevoimaa apuna käyttäen keräämään, kasvattamaan ja pyytämään ruokaa yhden ihmisen vuositarpeen verran.

Eräs opiskelija kertoi seminaarista, jossa parikymppiset ympäristöaktivistinuoret kertoivat käyneensä läpi yhden tai kaksi burnoutia. Sitten hän mainitsi dosentti Panu Pihkalan tehneen prosessimallin, joka voisi auttaa ympäristöahdistuksesta kärsiviä selviytymään elämästä ilman burnoutia. Keskustelu tuli mieleeni, kun luin tuoreen Lapsen Maailman jutun, jossa kerrottiin ympäristöahdistuksen olevan yleistä ja yleistyvän edelleen.

Seuraavassa peilaan Pihkalan prosessimallia omaan ympäristöahdistushistoriaani.

Vaikuttamisen pakko(mielle)

Havahduin kunnolla ympäristökriisiin vuoden 2007 paikkeilla. Olin kolmen lapsen isä, luin Worldwatch-instituutin Maailman tila -julkaisuja ja muita kylmääviä tietopaketteja siitä, mihin olemme matkalla. Illalla, kun lapset nukkuivat, menin ulos, katsoin tähtitaivasta ja ajattelin, että olemme matkalla helvettiin eikä kukaan tule meitä auttamaan, koska siellä ei ole ketään.

Ahdistus on oire siitä, että jonkin täytyy muuttua. Ahdistus muovautui minulla kysymykseksi: mitä voin tehdä?

Oma tekemiseni suuntautui yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja oman kulutuksen vähentämiseen. Kirjoitin lehtiartikkeleita ja niukistelin. Tavoitetasona oli neljäsosa keskivertosuomalaisen ekologisesta jalanjäljestä. Sen tason käsittääkseni saavutin – tai saavutimme, sillä oikeampaa on puhua perheestä tai kotitaloudesta.

Jälkeen päin ajateltuna touhussa oli lievää pakkomielteisyyttä.

Eikä toiminta poistanut ongelmia. Pelko ja ahdistus eivät kadonneet: Miten lapsemme selviytyvät maailmassa, joka on sortumassa? Kuinka itse jaksan lämpöennätyksiä ja infernaalisia helteitä?

”Ympäristöongelma” ja ”ympäristökriisi”

Sanoittaminen auttaa ymmärtämään, mitä täällä tapahtuu. Siksi tutkijat, filosofit, kirjailijat, toimittajat ja muut sanomisen ammattilaiset ovat tärkeitä.

Mainitsen tässä esimerkinomaisesti vain yhden tiedetoimittajan: Mikko Pelttari.

Pelttarin kirjassa Lämpenevä maa – ilmastolukutaidon käsikirja (Vastapaino 2021) eritellään käsitteet ympäristöongelma ja ympäristökriisi. Ympäristöongelmilla tarkoitetaan ilmastonmuutoksen, lajikadon ja ekosysteemien tuhoutumisen kaltaisia asioita, jotka tapahtuvat elonkehässä ja ovat fysikaalisesti mitattavissa. Ympäristökriisi puolestaan koskee ihmistä ja ihmisen rakentamia yhteiskuntia.

Vuosia sitten tajusin, että pelko ei ole ole siellä, vaan täällä, minun korvien välissä. Pelttarin kirjan luettuani tajusin, että olin ensin pyrkinyt puuttumaan ympäristöongelmiin ja sen jälkeen ympäristökriisiin. Ymmärsin myös, että ympäristöongelmiin vaikuttaminen voi tuntua pään lyömiseltä seinään, koska asiat ovat valtavia ja aikaperspektiivi pitkä.

”ilmastoahdistus hävisi heti, kun työnsin talikon maahan”

Sen sijaan (henkilökohtaiseen) ympäristökriisiin voi vaikuttaa vaikka heti.

Mutta miten?

Eräs Omavaraopiston opiskelija tiivisti asian näin: ”ilmastoahdistus hävisi heti, kun työnsin talikon maahan”.

Toiminta, etäisyys, tunnetyöskentely

Panu Pihkalan ympäristöahdistuksen prosessimallin ytimessä on pyöreä keinulauta, joka on jaettu kolmeen sektoriin: toimintaan, etäisyyteen ja tunnetyöskentelyyn. Keinulautaa ympäröi ahdistuksen tai masentumisen vallihauta, johon ihminen voi tippua, jos hän keskittyy vain johonkin näistä kolmesta osa-alueesta.

Jotta jaksaa toimia, on välillä otettava etäisyyttä toimintaan. Myös tunteiden käsittelylle – kuten suremiselle – on varattava aikaa ja tilaa.

Nuoria aktivisteja vallihautaan tippuminen uhkaa nähdäkseni sen vuoksi, että toiminta imaisee mukaansa ja tekemistä on aivan valtavasti. Toisaalta epätoivo ja lamaantuminen vaanii jokaista, joka vähänkään seuraa ympäristöuutisia. Siksi on tärkeää tuntea itsensä ja oma psyykkinen tila. Tässä Pihkalan malli voi olla avuksi.

Loppuun luettelen omia selviytymiskeinojani. Ne eivät ole kattavia eivätkä yleispäteviä, mutta ehkä niistä voi jotakin hyötyä olla.

• Tunne itsesi. Itsetuntemus on kaiken tasapainoisen elämän pohja.
• Kohtuus kaikessa. Tämä on toinen kreikkalaisten keskeisistä elämänohjeista. Pohjois-Karjalassa sitä vaalii esimerkiksi Kohtuus Vaarassa -kansalaisliike, kannattaa liittyä mukaan.
• Tee asioita, jotka tuottavat sinulle iloa. Minä tykkään soittaa pianoa. Aiemmin vähän häpesin sitä ja ajattelin sen olevan ajan hukkaa, mutta musiikin kautta saa erinomaisesti etäisyyttä ympäristöteemoihin. Lisäksi se on täydellinen tunnetyöskentelyn väline.
• Etsiydy ihmisten seuraan (livenä, ei etänä). Yksin jääminen pahentaa ahdistusta. Jos asut Joensuun liepeillä, voit tulla mukaan vaikka Omavaraistieto kiertoon -hankkeen toimintaan. Hanke sai tälle vuodelle jatkorahoitusta. Ajankohtaista tietoa hankkeesta tulee Sanarattaan nettisivuille.
• Tee konkreettisia, kestävyyssiirtymää edistäviä asioita. Minulle tällaisia ovat esimerkiksi sienestys, kalastus ja kasvimaan hoito. Näitä asioita tehdään edellä mainitussa omavaraishankkeessa.

Topi Linjama

Kirjoittaja on musiikkitieteilijä, tietokirjailija ja sienestäjä