Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: kuusi kuukautta kotona

19.03.2017

Avaan kotioven hiukan hengästyneenä. Kotiin tuntuu olevan kiire joka päivä. Ovelta näen polvenkorkuisen pojan joka alkaa hymyillä koko kehollaan minut nähdessään. Hän juoksee kohti, haluaa syliin ja silmät suurena kertoo kuinka ”kiikkaa kiikkaa”, eli päivällä on keinuttu ja ”lääh lääh lääh..” että koirakin on nähty matkalla puistoon. Seuraavat sanat ovat usein ”puiss puiss”, joka tarkoittaa takki pois ja leikkimään.

Olen ollut kohta kuukauden taas töissä. Toiminnanjohtajana ja aikuisten esimiehenä. Ajatukset ja sydän ovat silti usein kotona. Mitenköhän siellä pärjätään, tuliko itkua aamulla kun vaimo lähti töihin, moneltako pitää lähteä että ehdin ajoissa. Koen eläväni jatkuvassa paradoksissa, nautin työstäni ja lähden aamuisin ilolla töihin, hoitovapaan lopussa ajatuksetkin suuntautuivat jo tänne. Samalla useita kertoja päivässä mietin, että mitä ihmettä teen täällä, kotona minun pitäisi olla, oman lapseni kanssa. Parasta mitä voin pienelle antaa on yhteinen aika. Syyllisyyskin kaiveli, ainakin ensimmäisinä viikkoina. Miten voin jättää lapseni vieraan aikuisen hoidettavaksi? Ja samaan aikaan nautin jo pelkästään siitä, että saan matkustaa bussissa ilman jatkuvaa vastuuta toisesta ihmisestä. Puhumattakaan työn tuomasta nautinnosta, olen hyvä työssäni ja uudet haasteet pitävät mielen virkeänä. Töihin paluu on toki myös taloudellinen kysymys, mutta ehkä jotenkin olisimme pärjänneet jos ehdoin tahdoin olisin halunnut jatkaa hoitovapaata.

Minulla oli siis etuoikeus olla kuusi kuukautta kotona oman lapseni kanssa. Näistä neljä kuukautta oli myös ystäväni lapsi kolmesti viikossa mukana. Elämä oli yksinkertaista. Hellyys, rakkaus ja syli olivat tärkeimpiä. Henkinen ja fyysinen turvallisuus. Riittävä ravinto ja uni. Ja samalla näiden tarjoaminen haastoi minut aikuisena joka päivä. Haastoi näkemään nämä molemmat velikullat lapsina, aitoina ja elämänjanoisina, halukkaina oppimaan ja kokeilemaan maailmaa, eikä pieninä aikuisina, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä. Oman kontrollintarpeen tilalle piti päästää yllätyksellisyys ja ennalta-arvaamattomuus. Samalla mahdollistui aikuisen ja lapsen kohtaaminen. Oman epävarmuuden, viattomuuden ja herkkyyden koskettaminen, toisesta oppiminen ja entistä syvemmän suhteen luominen.

Nyt lapsilla on hoitaja ja me vanhemmat käymme töissä. Tiedän että lapseni on turvassa, voi hyvin ja oppii tärkeitä asioita kahden muun lapsen ja hoitajan kanssa. Samalla kaipaan kotiin ja kannan lastani mukanani vaikka en olisi hänen luonaan. Tiiviistä ja kiinteästä yhdessäolosta on vaikeaa luopua ja siitä irtautuminen tekee kipeää. ”Sweet pain” sanotaan englanniksi. Kipua, jota esim. kaipuu aiheuttaa. Kipua, jota ei kannata turruttaa ja sivuuttaa, vaan vaalia. Kipua joka syntyy rakkaudesta. Minun tilanteessani siitä, että olen saanut olla se tuki ja turva johon lapseni suurimman osan vuorokaudesta nojaa.

En tiedä mitä odotin tältä ajalta, mutta sain syvään juurtuneen kiintymyksen ja syvemmän, monisävyisemmän rakkauden lapseeni. Tämä taitaakin olla tärkeintä ja haastavinta. Yhdessä vietetty arki ja aika syvensivät kiintymystä välillämme. Luissa ja ytimissä, joskus fyysisestikin tuntuva kiintymys saa minut asettamaan poikani ja sitä kautta myös perheeni hyvinvoinnin etusijalle. Ilman kyseenalaistamista tai pohdintaa. Tarve omaan aikaan ei kuitenkaan ole kadonnut. Syvällä sisälläni haluan pitää lastani lähellä, sylissä ja suojella. Nauraa ja leikkiä yhdessä. Haluan myös nauttia mm. työstäni ja aikuisten seurasta. Syvä kiintymys ei tee tästä tasapainoilusta helpompaa. Välinpitämätön en voi olla, itsekäs en halua olla ja haluan pitää itsestäni ja omista tarpeistani huolta.

Onneksi kiintymys kantaa myös minua, samalla tavoin kuin lasta joka huoletta leikkii itsekseen kun tietää että vanhempi on viereisessä huoneessa. Minun tukeni on kiintymyksen juurruttamassa rakkaudessa. Ainakin näin kuukauden kokemuksella väitän, että olen rohkeampi töissä ja uskallukseni tehdä virheitä on kasvanut. En pelkää kaatumista sillä ”työtä se vain on”. Vaikka nautin työstäni, ei minuuteni rakennu sen varaan. Kun tukeni on kotona, kun se kaikkein kivoin, tärkein ja minua ihmisenä eniten määrittelevä ihmissuhde on kotona, uskallan työssäni rohkeammin kokeilla, kompuroida ja epäonnistua.

Kenneth Koskinen
Kirjoittaja on toiminnanjohtaja, hahmoterapeutti ja ylpeä kohta 2-vuotiaan pojan isä

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »