Uupumus, Milonoff ja minä

Lapsi päiväkotiin ja sitten ratikalla töihin. Olen ehkä tehnyt tuntisuunnitelman. Tai sitten en. Ei pysty muistamaan. Kuppi kahvia. Heräsin puoli kolmelta. Toinen kuppi. Ei tee mieli aamiaista. En syö. Pesinkö hampaat? Ei pysty muistamaan. Lapsi päiväkotiin. Pitäisi kääntyä vasemmalle, ratikkapysäkille. Käännynkin oikealle, takaisin kotiin. Pitäisi mennä toiseen suuntaan. Jala ovat näköjään päättäneet toisin. Kotona. Istun sohvalle. Ratikka taisi mennä. En pääse ylös. Onneksi puhelin on käden ulottuvilla. Soitan pomolle. En pääse tänään töihin. En näköjään pääse sohvalta ylös.

Alkukeväästä huomasin ilokseni, että Hesarissa oli pieni puffi Tuomas “Tunna” Milonoffin omaelämäkerrasta Liekki (Johnny Kniga 2025). Milonoff oli painunut minulta jonnekin tutkan alle, ja olin paremmin perillä hänen Madventures-työparinsa Riku Rantalan vaiheista. Odottelin siis innokkaana teoksen julkaisua. 

Hieman tosin olin skeptinen, sillä teos nousi otsikoihin Rantalan ja Milonoffin väitetystä välirikosta sekä jälkimmäisen penismurtumasta Thaimaassa. Sen verran Madventures– ja GimmeYaWallet-fani olen, etten halunnut enempää – toivottavasti vääriä – ennakkokäsityksiä, joten jätin lööpit sikseen. 

Teos

Huhtikuun lopussa sain viimein Liekin näppeihini. Teos käy läpi Tunnan lapsuuden ja nuoruuden Milonoffien taiteilijaperheessä, reissaamiseen rakastumisen, tutustumisen Rantalaan sekä heidän yhteisen uransa alun. Iso osa asiasta on jo monessa mediassa käytyä. Teoksen juju ei kuitenkaan ole faktojen luettelussa, vaan nykyisen Tuomas Milonoffin katseessa. Tapahtumia kerrataan epäkronologisesti, ja montaa asiaa tarkastellaan kirjailijan vakavan työuupumuksen kautta viimeisimpään kolmeen-neljään vuoteen palaten. 

Tämäpäs nyt sattui, pohdin tajutessani teoksen idean. Olin nimittäin itse juuri palannut vajaan parin kuukauden työuupumussaikulta 60-prosenttista työaikaa suorittamaan ja käytin Liekkiä lievittämään sekä tylsistymistä että ahdistusta työmatkoilla.

Teoksen kuvailu on runsasta, aivan kuin Milonoff sulauttaisi tuntemuksensa ja osan minuuttaan paikkoihin, aisteihin, mielikuviin – ja jopa vertauksiin. Jotain kokonaisvaltaista hänen koko elämänkatsomuksessaan vaikuttaa muutoinki olevan. Lukiessani huomaan olevani hieman kateellinen. Sattuma pakottaa minua vertaamaan kirjoittajan kokemuksia omiini:

Milonoff heräsi öisin tunteeseen, ettei saanut happea eikä nukkunut enää sen jälkeen. Hän alkoi pelätä öitä. Itse saatoin herätä kahdelta yöllä ja miettiä osaani maailmassa, kunnes muu perhe vihdoin heräsi. 

Milonoff selasi Instagramia, minä katsoin loputtomasti YouTube-videoita. Paitsi jos ne kestivät yli vartin. Silloin niihin ei jaksanut enää keskittyä.

Milonoff tunsi kuormittuvansa vain kuvan etsimisestä tietokoneelta, minä minkä tahansa arkisen asian hoitamisesta. Esimerkiksi ruoanlaitosta, rakkaasta harrastuksestani, oli tullut kamala pakkotyöleiri. 

Vertailu tuntuu sinänsä epäreilulta, sillä minä olin saikulla pari kuukautta, Milonoff yli vuoden. Minun työni ovat koko tavalla perushommia, kun taas hänellä puuhaa riitti käsityskyvyn ylittävät määrät uskomattomassa tulospaineessa. Milonoff kertoo, miten yrittää palata töihin, mutta kaikilla muilla on jo muut kuviot menossa eikä hän löydä paikkaansa. Tämä resonoi. Oma töihinpaluuni on helpohko, mutta olo tuntuu vaihoharhaiselta. Pieni ääni takoo kovia sanoja: Kukaan ei pidä sinusta. Et kuulu porukkaan. Sinulla ei ole ystäviä. Pääset mukaan ehkä säälistä. Ja ehkä koomisuudessaan pahin on Kummelin Pikku Henryn ääni: Kaikki nauraa sulle. Sä nöyryytät ittees. Se naurattaisi, jos ei tuntuisi niin todelta. Tipi-tii-tipi-tii. Kun Pikku Henry on omassa päässä, voi vetää turpaan vain itseään. Ja sitä teenkin oikein urakalla. Psyyken ovat valloittaneet yleinen arvottomuuden tunne, yleinen lohduttomuuden tunne ja lopulta yleinen tunteiden puute, sillä kaikki se negatiivisuus on liikaa. 

Ulkopuolella

Milonoff kuvailee, miten hän alkaa hiljalleen kuvitella jäävänsä ulkopuoliseksi: “Katkeruuden musta lieju pääsi taas avonaisesta ihosta sisään ja tulehdutti haavan niin, että se alkoi mätiä ja iho sen ympäriltä muuttui punaiseksi ja kipeäksi. Koin olevani elämäni loppumetreillä. Täydellisesti epäonnistunut, loppuun kulutettu paskakasa, jota ihmiset katselivat sääliä ja myötähäpeää tuntien.”

Tuntuu tutulta. Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, mihin aikaisemmin itselleni niin luonteenomainen sosiaalisuus on hävinnyt. Vaikka kesän aikana olen jälleen aktivoitunut ihmisten pariin, silti epäilen olevani kaikessa mukana joko vahingossa tai säälistä. Myöhemmin mietityttää, mitä puhuin, miten olin, reagoin, käyttäydyin, pukeuduin… Kun kaikki muut ovat niin iloisia, nokkelia, sosiaalisia, aitoja, täydellisiä. Häpeän sitä, että olen raskasta seuraa. En ole usein elämässäni tuntenut yksinäisyyttä. Ulkopuolisuus on ollut sukua sille, mutta välillä tunnen olevani yksinäinen. Ja sitä vasta häpeänkin.

Uupumuksella ei ole omaa diagnoosia. Se diagnosoidaan epämääräisesti masennukseksi, ahdistukseksi, ei-elimelliseksi unettomuudeksi ja vastaavaksi. Toisaalta kaikki määritelmät pätevät: olo on masentunut, ahdistunut, uneton, keskittymiskyvytön ja iloton. Kaiken sortin vainoharhat ja aggressiot jylläävät. Mikään ei tunnu mielekkäältä. Keho on jatkuvassa uhkatilassa, kuten Milonoff kirjoittaa: “Systeemini näkökulmasta pöydällä maannut laskupino oli todennäköisesti samanlainen uhka kuin käärme. Järjestelmäni ei erota, onko uhka todellinen vai ei.” 

Hei, mitä jos tekisit jotain mukavaa. Tekisin, jos olisi jotain mukavaa. Enimmäkseen kaikki on täydellisen keskiharmaata. Paitsi silloin, kun on täydellisen mustaa.

© Marek Sabogal / Johnny Kniga

Merkitystä etsimässä

”- – olemme jatkuvasti jossain muualla. Kasvattamassa uraamme, pankkitiliämme tai sosiaalista statustamme suojataksemme itsemme. Itkettää ja suututtaa.” Ymmärrän tämän. Kun kaiken merkityksen kyseenalaistaa, näennäismerkitykselliset asiat ne vasta vituttavatkin. Onneksi olen niin onnellisessa asemassa, että voin priorisoida myös ne tärkeät jutut, kuten perheen. Toivon pääseväni siihen tilanteeseen, että voin nauttia myös urasta ja pankkitilistä, vaikka nyt ne tuntuvat mitättömiltä (pankkitilin saldo tosin ihan konkreettisestikin). Sosiaalinen status on sivuseikka, sillä vietän kuitenkin suurimman osan ajastani kotona tai töissä. 

Milonoff kuitenkin kirjoittaa lohdullisesti irtipäästämisen mahdollisuudesta:

“Nyt olen takertunut työuupumuksen tarinaan, josta on tullut osa identiteettini valtavaa kudelmaa. Kuten kaikki muutkin identiteettini osat, sekin on vain itse rakentamani konstruktio, josta voin päästää irti.” Hän huomaa tarttuneensa kiinni egoonsa, omaan tarinaansa itsestään. Lääke on hyväksyminen ja irti päästäminen. Hyvä lääke, väittäisin, mutta joskus vaikeasti nieltävä. Hänen toipumisensa ei ole suoraviivainen saatika nopea: kolmevuotinen terapia, sekä runsas kimppu muita keinoja. Hänen vahvuutensa onkin lopulta sinnikäs, mutta lempeä itsen tutkiskelu ja havainnointi. Siihen voisin myös pyrkiä.

Minä lääkitsen itseäni toki myös lukemalla. Tavallisesti myös urheilemalla, mutta kortisolitasojen tykittäessä huippulukemia penkistä ei nouse kuin perse – eikä sekään aina. Liekin lisäksi lukulistallani ovat ainakin Julie Smithin Miksei kukaan ole sanonut tätä minulle aiemmin ja Matt Haigin Syitä pysytellä hengissä. Jälkimmäisestä opin, että kannattaa puhua, puhua ja puhua. Tämä teksti on varmasti osa kyseistä neuvoa.  

Milonoff tuskin lukee tätä tekstiäni, mutta silti koen tarpeelliseksi kiittää häntä: Kiitos, Tuomas. Liekki on toiminut valtavana apuna toipumiseni tiellä ja muistuttaa myös siitä, että aina ei tarvitse pelata pelkillä ääripäillä: “Tai ehkä irti päästämisenkään ei lopulta tarvitse olla totaalista. Ehkä kyse onkin siitä, että irti päästämisen vastakohtaa eli kontrollia huokoistaa. Kaiken ei ehkä sittenkään tarvitse olla joko–tai – on–off. Mil-on-off.”

JK Kirjoitin tämän toipumisprosessini alkupuolella, mutta en julkaissut, sillä pelkäsin koko homman olevan julkista oman navan kaivelua. Kiitos loistavan työterveyshuollon olen päässyt parempaan tilaan. Epäröinnistäni huolimatta katson parhaaksi, että näistä asioista puhutaan. Vaikeneminen ei palvele ketään. Kuten Ruben Stiller aikoinaan toivotti: mielenrauhaa!