Tylsyyttä ei välttämättä tarvitse sietää, se voi olla oikein mukavaa

”Kuin tuppukylän taika / Tappamallakaan ei kuollut aika”, kuvaillaan pienellä paikkakunnalla asumista Maustetyttöjen kappaleessa Rotankolo. Tässä tapauksessa ehkä viitataan noin kahden ja puolen tuhannen asukkaan pohjoispohjanmaalaiseen Vaalaan kuntaan, josta Karjalaisen siskokset ovat lähtöisin. Lyhyt ytimekäs lause taitaa silti kuvata osuvasti hyvin monen maaseudulla tai pikkukaupungissa kasvavan nuoren tunnelmia.

On helppo ymmärtää kuinka näköalattomuus saattaa pienessä paikassa iskeä. On nuori ja elämän pitäisi olla edessä, mutta kun sitä elämää ei oikein tunnu missään näkyvän. Tuntuu, että jää paitsi kaikesta siitä kuhisevasta ja kihisevästä sykkeestä, joka tapahtuu jossain muualla. Todella paha FOMO sikäli kuin tätä lyhennettä enää kukaan missään käyttää.

Sittemmin olen tajunnut kuinka vähän syytä siihen oli, mutta jopa joensuulaisena tunnistan tunteen. Joskus lukion loppupuolella kotikaupunkini tuntui synkältä ja tunkkaiselta paikalta, josta piti päästä äkkiä pois. En päässyt vaan menin yliopistoon täällä ja kaupungin elämä löytyi uudestaan eikä sen jälkeen ole ollut tarvetta muuttaa pois.

Ihan hyvä olla joutilaana

Karjalaisen siskojen säkeen voi lukea myös eri tavalla. Sen sijaan, että sanan taika lukee ironisesti voi sen lukea kirjaimellisesti. Aika jos mikä on nimittäin uusiutumaton luonnonvara. Jos tappaa aikaa, on joutilaana. Miksi sen pitäisi olla huono asia, että ei tarvitse tehdä mitään eikä ole kiire mihinkään?

Tällainen näkemyksen muuttuminen liittyy tietysti ikääntymiseen, mutta varmaan vähän siihenkin, että olen viime aikoina lukenut toimittajakollega Jussi Ahlrothin kirjaa Kirje Buddhalta – Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS 2025). Hän lukee teoksessaan länsimaista filosofiaa buddhalaiset linssit silmillään. Keskeiseksi asiaksi nousee, kuinka olla itsensä kanssa tekemättä tai edes ajattelematta mitään. Olla vain. Jos sellainen tuntuu kauhealta kuten se todellakin voi tuntua, herää tietysti ajatus: miksi? Minulla vastaus tähän miksi-kysymykseen on muuttunut aika paljon sitten nuoruusvuosien.

En puhu tässä hengellisistä kokemuksista tai valaistumisista mitä ne sitten kenellekin ovatkin. En puhu tutkimusmatkoista itseeni ja kaikkeen samaan tapaan kuin Ahlroth kirjassaan. Puhun vain siitä, että tylsyyden sietäminen on elämässäni ikääntymisen ja monenlaisten kokemusten myötä muuttunut enemmänkin tylsyydestä nauttimiseksi.

Viisi tuntia junassa oli luksusta

Jos jotain käännettä haluaa hakea, niin ehkä se oli silloin kun lapset olivat pieniä ja piti lähteä jollekin työmatkalle. Viisi tuntia junassa yksin. Ei ollut vielä samaan tapaan someaika eikä loputonta virtaa pikkuruudulta seurattavana, korkeintaan joku kirja mukana jos sitäkään. Se viisi tuntia tuntui pitkältä ajalta ja siksi mahtavalta. Vasta Parikkalassa, henkäisin helpottuneen onnentunteen vallassa.

Sen vain olemisen osasi kyllä myös lapsena. Talvisella automatkalla saattoi uppoutua pitkäksikin aikaa tarkastelemaan ikkunaan muodostuvaa jääpitsiä tai katsella pimenevässä illassa, kuinka katulamppujen tienvarren ojaan muodostamat varjot näyttivät aaltoilevalta, mustalta vedeltä. Pitkinä, joutilaina päivinä saattoi makailla ja tuijotella lautakaton oksankohtia, jotka muodostivat milloin mitäkin kuvioita.

Omatkin lapseni olen voinut viedä metsään tietäen, että he löytävät pitkäksi toviksi tekemistä ties mistä tikuista ja kävyistä jos heille ei asiakseen tekemistä keksi.

On taianomaisen upeaa jos aika ei kuole edes tappamalla.

Pasi Huttunen