Tuore kirja Isän vuoro muistuttaa, että hoivaava, läsnäoleva isyys ei vieläkään ole normi – siksi asiasta on edelleen keskusteltava
Isän vuoro voi olla hyvä työkalu vanhemmuuden pohtimiseen.
On järkyttävää huomata, kuinka vähän on muuttunut! Luen Aleksi Harmokiven, Julius Hurrin ja Matti Parpalan aivan äskettäin ilmestynyttä kirjaa Isän vuoro. Uutta roolia rakentamassa (Tammi 2025) ja tämä ajatus herää kerta toisensa jälkeen.
Aleksi Harmokivi, Julius Hurri ja Matti Parpala: Isän vuoro. Uutta roolia rakentamassa. Tammi 2025. 303s.
Kirjoittajakolmikko pohtii omien tarinoidensa ja haastatteluaineistonsa avulla isää raskausaikana, synnytyslaitoksella, parisuhteessa, osana lähiyhteisöjään, töissä ja yhteiskunnassa. ”2020-luvun isiltä odotetaan paljon – ja ei mitään. Kirjassa isät kertovat, miten navigoida yhteiskunnan, perheen ja työelämän ristipaineissa samalla, kun rakentaa omaa identiteettiä isänä”, kirjan takakansitekstissä kuvaillaan. Käytännössä kirjassa sitoudutaan oletukseen, että isä haluaa olla hoivaava, läsnäoleva isä ja etsitään keinoja tämän mahdollistamiseen muiden elämän osa-alueiden liikaa kärsimättä.
Aivan samoja keskusteluja käytiin, kysymyksiä esitettiin ja ongelmia yritettiin ratkaista silloin kun itse tutkin isyysaiheita gradussani vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä ja toisen alkupuolella. Samat, keskenään täysin ristiriitaiset odotukset ja vaatimukset painavat edelleen isän harteita. Hoivaava isyys on edelleen jotain, jonka voi valita tai jättää valitsematta. Äitiys taas on pakko, jota saa kontrolloida ja valvoa.
Isä voi edelleen olla sankari ilman ansioita
Minna Ylikännö kirjoitti vuonna 2009 artikkelissaan uuden isyyden hitaasta esiinmarssista ja se herra paratkoon todellakin on hidas. Niin sanottu uusi, hoivaava isyys on ilmiönä siitä erikoinen, että sitä ei varsinaisesti ole kukaan pitkään aikaan vastustanut. Käytännöllisesti katsoen kaikki puhuvat sen puolesta vuolaasti. Ja onhan se niin maalaisjärkistäkin, että jokaisen vanhemman on tarvittaessa pystyttävä kantamaan koko vanhemmuuden vastuu yksin. Tämä ajatus mahtuu lopulta helposti myös konservatiivisemman ihmisen päähän. Siitä huolimatta hoivaavan, läsnäolevan isyyden ideaalia kohti on edetty hyvin hitaasti. Isän vuorossa kerrataan ne samat vanhat tutut isien ohipuhumiset neuvoloissa ja soitot äidille päiväkodista vaikka isä on merkitty ensimmäiseksi yhteystiedoksi. Taas tulee todettua, että isä on sankari tekemällä ehdottoman minimin kun taas mikään, mitä äiti tekee ei riitä.
Edistysaskeleita on kyllä otettu. Merkittävä on esimerkiksi vuonna 2022 voimaan tullut perhevapaauudistus ja muitakin tasapuolisen vanhemmuuden esteitä on saatu vaiheittain purettua. Mutta samaan aikaan kirjan esimerkit voisivat olla kuin suoraan niistä isyystutkimuksen lähteistä pääasiassa 1980-luvulta 2010-luvulle, joita gradussani käytin. Itse asiassa Harmokivi, Hurri ja Parpala ovat kirjallisuuslähteinään käyttäneet niitä samoja jarisinkkosia, joukohuttusia, petterieeroloita, ilanaaltoja, lukuisia Johanna-nimisiä ja muita, joita minäkin käytin. Kirjoittajakolmikko on toki lukenut myöhempääkin tuotantoa isyydestä – läpi on käyty myös kirjoittamamme Isän kirja. Kasvu vanhemmuuteen (Kirjokansi 2017) sekä tämän blogiyhteisön tekstejä – mutta peruskysymykset ja ongelmat ovat edelleen niin samanlaisia, että nuo vanhemmatkin lähteet ovat säilyttäneet relevanssinsa.
Sen verran isyyskeskustelu on sentään muuttunut, että metatyön kaltaisia, hyödyllisiä, kodin laittamisen dynamiikkaa hahmottavia käsitteitä on lanseerattu käyttöön omien isyystutkimusaikojeni jälkeen. Sekin ilmiö sinänsä on toki tuttu. Minun haastateltavani vain puhui metatyön sijaan päänsisäisestä excelistä.
Tärkeä lisä keskusteluun vanhemmuudesta
Harmokiven, Hurrin ja Parpalan kirja on laadukas lisä isyysaiheiseen itseapukirjallisuuteen. Sitä voi lämpimästi suositella perheellistymistä suunnittelevalle, pian perheellistyvälle tai tuoreelle isälle. Esimerkiksi Politbyroo-podcastia kuuntelevalle kirjan maailmaan on helppo heittäytyä. Parpala on yksi Politbyroo-kolmikosta ja Harmokivi on toisen Politbyroo-tyypin Sini Korpisen puoliso. Myös kirjan eetos ja sävy ovat hyvin samankaltaisia kuin podcastissa.
Se on silti sanottava, että Isän vuoro on kohtalaisen leimallisesti tekijöidensä kaltainen. Näkökulma on hyvin toimeentulevan, hyvin koulutetun, paljon sosiaalista pääomaa kasanneen nuorehkon kaupunkilaisen. On vaikea sanoa, kuinka paljon kirja tarjoaa ratkaisuja vaikkapa maatalousyrittäjälle tai itäsuomalaisessa pikkukunnassa asuvalle, koneistamossa kolmivuorotyötä painavalle duunarille. Entä pitkäaikaistyöttömyytensä kanssa kipuilevalle, rakoilevassa parisuhtessa elävälle isälle? Tai vaikka sille Isän kirjaan haastattelemalleni vankilassa istuvalle kuuden lapsen isälle, joka joskus haaveili saavansa kaikki useiden eri naisten kanssa saamansa lapset samaan kuvaan.
On joka tapauksessa hienoa ja tärkeää, että uusi polvi toisensa perään herää ratkomaan näitä samoja vanhemmuuden ongelmia. Harmokivi, Hurri ja Parpala tuovat keskusteluun hyvän, kattavan ja perusteellisesti kirjoitetun lisän. Uuden isyyden hidas esiinmarssi jatkuu.
Pasi Huttunen
