Toivottavasti lapseni ehtivät opiskella ennen kuin Suomeenkin tuotu uhriutuva itsetuhoisuus vie mahdollisuudet siihen

Yliopistoista on USA:ssa tullut kulttuurisotien väline, muistuttaa Veera Luoma-aho kolumnissaan (HS 4.1.2025) ja on huolissaan ilmiön rantautumisesta ehkä myös Suomeen. Sehän vain itse asiassa on jo täällä ja huonompaan suuntaan mennään. Syytä on huoleen meillä, joiden lapsilla koulutusvalinnat ovat ennen pitkää edessä. Olen jo pitkään tuntenut huolta ja ihmetellyt, kuinka pahasti suomalainen korkeakoulujärjestelmä hajotetaan ennen kuin lapseni ovat ehtineet sen käydä.

Jos siis haluavat korkeakouluja käydä. Eihän se mikään pakko tai edellytys ole. Minä menin yliopistoon, koska halusin vielä lukion jälkeen lisävuosia vapaaseen haahuiluun ja hapuiluun. Siinä oli kyse siitä, että otin hyödyn ja ilon irti akateemisesta vapaudesta ja siitä, että silloin opintotukikin oli vielä edes jollakin tapaa tolkullisella tasolla. Tämän mahdollisuuden haluaisin myös nyt kasvaville. Se olisi hyvä sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta, mutta vapaa hapuilu on yhä vaikeampaa ja sitä katsotaan yhä tuomitsevammin.

Näitä huolia puetaan hyvin sanoiksi esimerkiksi Arto Nevalan, Simo Häyrysen ja Jukka Korpelan toimittamassa kirjassa Fantastinen yliopistouudistus. Sopeutuva akateemisuus ja sivistysihanteen muutos (Kirjokansi 2023) tai Hanna Kuuselan kirjassa Syytös. Muuan akateeminen komitragedia (Vastapaino 2024) tai jo aikaa sitten julkaistussa Mikko Jakosen ja Jouni Tillin toimittamassa kirjassa Yhteinen yliopisto (Tutkijaliitto 2011). Ajatus ”sivistysyliopistosta” on tietenkin melko myyttinen, mutta jonkinlaisena aina tavoittamattomissa pysyvänä maalina se olisi edelleen hyvä ja arvokas jos vain sitä kohti pyrittäisiin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ei pyritä.

Fantastinen yliopistouudistus -kirjan julkaisutilaisuudessa yhteiskuntatieteilijä Antero Puhakka puhui huolestaan, että opiskelijoita kohtaan esitetään entistä tiukempia vaatimuksia. Samaan aikaan opiskelijoiden mahdollisuuksia kavennetaan koko ajan.

– Meidän pitäisi kasvattaa palvelemaan isänmaata ja maailmaa. Onko se enää mahdollista?Annetaanko me tilaa sivistykselle kehittyä, hän kysyi.

Muun muassa Joensuun yliopiston historian kirjoittanut historioitsija Arto Nevala tokaisi hänkin, että opiskelijoita ei käy kateeksi.

– Pitää olla laaja-alainen, mutta tutkintojen laajuus supistuu. Sieltä katsoen ei opiskelijan paineet ole ihan pienet.

Olemme päättäneet, että sivistykseen ei ole varaa

Oppilaitosten sivistystavoitteiden ja niiden koko maailmaa palvelevan luonteen murentumisen lisäksi on tietysti kysymys rahasta. Suomen valtio on ollut yhä nihkeämpi rahoittamaan opiskelua. Opintotuki on Suomessa oli lyhyen pätkän historiassa lähes kestävällä tasolla kunnes se hilattiin taas naurettavan alhaiseksi. Ja lukukausimaksut tekevät ennen pitkää tuloaan myös EU- ja ETA-maista tuleville korkeakouluopiskelijoille kun ne toistaiseksi on otettu käyttöön vasta muualta tuleville.

Kaiken kukkuraksi nyt ollaan kieltämässä Suomen Akatemiaa rahoittamasta sellaista tutkimusta, joka olisi ”ristiriidassa kansallisen turvallisuuden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa”. Eli tutkimusta ei saisi tehdä jonkin valtiollisen poliittisen linjauksen vastaisesti. Turvallisuuspolitiikan kommentaattori Janne ”Rysky” Riiheläinen toteaa:

Tällä säädöksellä tavoitellaan sinällään ihan oikeaa tavoitetta eli tapoja estää Venäjän ja Kiinan hyötyminen suomalaisesta tutkimuksesta. Mutta jos kansainvälisille tutkimushakemusten arvioijille evästetään, että tutkimus ei saa olla ristiriidassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa, niin he pitävät Suomea Venäjänä tai Kiinana. Ja sitä Suomi olisikin, jos tämä laki tulee voimaan esitetyssä muodossa.”

En tiedä miten sitten hallituksessa on tämä asia ajateltu. Vai onko ajateltu?

Kuin tuhka tuuleen kadonneet sivistysporvarit

Veera Luoma-aho on lukenut Yhdysvaltain tulevan varapresidentin J. D. Vancen kirjan Hillbilly Elegy: A Memoir of a Family and Culture in Crisis (Harper Press 2016) ja ihmettelee rajua muutosta tämän suhtautumisessa yliopistoihin. Hän arvelee, että se sama alemmuudentunto, joka sai Vancen yrittämään vähän kovemmin kuin muut on nyt kääntynyt vihaksi ja katkeruudeksi.

Hän kertoo pitäneensä Vancen kirjasta ja niin pidin minäkin. Se on hyvin kirjoitettu ja siitä huokuu sellainen rehellisyyden tuntu, josta Vance sittemmin päätti luopua. Kirjansa perusteella hän vaikutti osapuilleen siltä, mitä suomalaisessa keskustelussa tarkoitetaan kun haikaillaan kadonneen sivistysporvarin perään.

Luoma-aho kirjoittaa ihastuttavan optimistisesti Suomen tämän hetken tilanteesta:

Sellaistahan alemmuudentunne voi aiheuttaa. Tällaisen tunteen sokaisemassa ajattelussa huippuyliopistot pitää ennen kaikkea puhdistaa, saada kuriin. Se on tärkeämpää kuin pitää huolta niiden kyvystä luoda yhteiskuntaan uutta ajattelua, innovaatioita, vaurautta ja hyvinvointia. Ei auta kuin toivoa, ettei tämä kulttuurisota rantaudu Suomeen, jolle koulutustason nosto on elinehto. Yhdysvalloista voi kopioida monenlaisia asioita, mutta ei kai sentään Appalakkien taantuvien teollisuuspaikkakuntien uhriutuvaa itsetuhoa.”

Yliopiston tehtävä ei ole tuottaa työntekijöitä työmarkkinoille

Luoma-ahon optimismi on hiukan hämmentävää. On vaikea ymmärtää, miten hän ei näe, että sama kulttuurisota on jo Suomessa ja ottanut yliopistot samalla tavalla kurimukseensa. Eikö hän muista esimerkiksi Juha Sipilän (kesk.) puheita kaiken maailman dosenteista tai sitä kun silloin vielä kokoomuslaisena ministerinä Alexander Stubb luonnehti Venäjään kriittisesti suhtautuvia tutkijoita ja asiantuntijoita russofobeiksi. Eikö Luoma-aho ole seurannut lainkaan perussuomalaisten retoriikkaa viimeisten parin vuosikymmenen aikana? Eikö hän lukenut uutista siitä, että uusia ravitsemussuosituksia tekemässä olleita tutkijoita on uhkailtu leikkeleraivopäissään?

Suomalaisessa yhteiskunnassa uhriutuva itsetuho on ihan yhtä todellinen ja konkreettinen käynnissä oleva ilmiö kuin rapakon takana. Geopoliittisen tilanteen kärjistyminen on vaikeuttanut tilannetta entisestään, koska kriisissä näkökenttämme tuppaa sinänsä ihan ymmärrettävästi kaventumaan.

Lievä esimerkki tästä oli keskustelu, jota heräsi kun tein ilahtuneen somepäivityksen siitä, että Itä-Suomen yliopisto haluaa aloittaa viestinnän kandi- ja maisterikoulutuksen vuonna 2026. Ajatukseni on, että Suomessa ja ehkä erityisesti itäisessä Suomessa on kysyntää sille, että pelkästään ammattiin kouluttamisen lisäksi saadaan myös syvempää ymmärrystä viestinnästä ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Vastareaktio päivitykseeni oli masentavan tyly: ”viestijöitä on jo liikaa eikä entisillekään löydy riittävästi töitä”. Ymmärrän sen erinomaisesti, mutta eihän yliopiston tarkoitus ole tuottaa työntekijöitä työmarkkinoille! Se sivutuotteenaan tekee sitä, mutta sen tarkoitus ei ole se.

Minun väitteeni on, että kyllä me vielä ennen pitkää ymmärrämme, kuinka välttämätöntä yhteiskunnan on panostaa sivistykseen ja kulttuuriin ihan eri mittaluokassa kuin me nyt teemme. Sitä on mahdoton sanoa, ymmärrämmekö me sen ennen kuin olemme romuttaneet ja murentaneet jo liikaa. Ehkä lapseni kuitenkin ehtivät koulunsa käydä nyt kun siihen on vielä edes jossakin määrin tolkullinen mahdollisuus.

Pasi Huttunen