Rumia sanoja

Olen ottanut tavakseni lukea jotain omaa kirjaa, kun olen nukuttelemassa lastani. Tai hengailemassa, kuten hänen kanssaan tapaamme sanoa. Siis sen jälkeen, kun lapsen iltasatu on luettu ja hän kuuntelee Yle Areenasta Nallea, mikä on mainio keino rauhoittumiseen iltasilitysten ohella. Minä siinä sitten sängyn vieressä lattialla makoillessani voin joko tehdä töitä läppärin näyttö himmennettynä tai lueskella.

Joskus käy niin, että lapsi haluaa tulla vielä hetkeksi kainaloon viereeni lattialle, kun ei ihan heti saa unta. Lähes aina käy myös niin, että hän pyytää lukemaan hetken teosta, joka minulla on siinä menossa. Eikä siinä mitään. Minulla on tavallisesti jokin viisivuotiaan näkövinkkelistä umpitylsä opus menossa, esimerkiksi Maria von Kügelgenin ja Vlada Laukkosen Kaikki koodaa. Siinä ei hän kauaa jaksa kuunnella, kun rauhallisesti ja tarkoituksen hitaasti tavaan: “Eri NoSQL-tietokannoissa on erilaisia painotuksia sille, mitä niillä halutaan tehdä. NoSQL-tietokantoja on yleensä helppo laajentaa hajauttamalla niitä usealle palvelimelle…” Aika nopsasti tulee ilmoitus, että voisikin mennä omaan sänkyyn kuuntelemaan sitä Nallea. 

Tällä viikolla homma meni toisin. Olimme lainanneet kirjastosta kaksi kirjaa: My Little Pony – Sydämen viisautta sekä Charles Bukowskin Kirottujen nautinnot – novelleja ja runoja. Voitte vaikkapa järjestää kotona pienen arvauskilpailun siitä, mikä oli kenenkin valinta. My Little Ponyn iltasatuluennan jälkeen nappasin sen koommin ajattelematta Bukowskin mukaan iltahengailuun. Eipä aikaakaan, kun lapsi ilmoitti tulevansa kainaloon. Siitä noin minuutin kuluttua minulle ilmoitettiin “Mitä sä luet. Lue tota mulle!”

Kaikki Bukowskia tuntevat tietävät, ettei hänen tekstinsä ole aina kovin lapsiystävällistä. Minulla oli juuri menossa novelli, jossa kuvailtiin juoppojen, parittajan ja kahden prostituoidun joukkotappelua baarissa. Ilmoitinkin siis, että tämä on aikuisten kirja, jota en nyt ääneen lue. Tätä ei tyydytty vastaanottamaan ilmoitusasiana, vaan alkoi inttäminen, joka äityi pienimuotoisen raivokohtauksen oraaksi. Teoksen vaihtaminenkaan ei siinä enää tullut kyseeseen. Oli siis pakko keksiä jotain, ettei iltarauhoittuminen olisi mennyt aivan harakoille. 

Siinä keksin, että kyllähän minä jossain määrin lastenkirjojakin muokkailen, viimeksi Peppi Pitkätossua, jossa Pepin isän duuneja hallitsijana sekä hänen alamaisiaan kuvaillaan ei-niin-nykyaikaan-sopivilla sanoilla. Bukowskissa sensuurin pitäisi vain ulottua vähän laajempaan osaan tekstiä. Tein pikakäännöslistan päässäni. Tässä siis Charles Bukowskia lapsille ja lapsenmielisille. 

Sanasto:

baari = huvipuisto
parittaja = kaveri
alkoholijuoma = limppari
humaltunut = hauska
laittoi partaveitsen kurkulle = suikkasi suukon kaulalle
kirosanat/noitumiset lievennettyinä tai poistettuina

“Blinky siirtyi hieman eteenpäin ja pysähtyi. ‘Kuule, kaveri, se oli erehdys. Sellaista sattuu, ymmärrätkö?’
‘Ei, en ymmärrä.’ Kaveri seisoi paikallaan. Hän vain seisoi ja seisoi siinä. Oli todella hiljaista. Tytöt odottivat ison tyypin takana. Tilanne oli melko kenkku. Kaikki pienetkin äänet pystyi kuulemaan. Huvipuiston vuotava hana, sähkökellon hienoinen humina ja kadulta kantautuva lähes rauhoittava liikenteen ääni.
Sitten huvipuiston keskivaiheilla istunut hupailija-Mickey, huvipuiston hauskin asiakas, sanoi: ‘No, vimpeli. Mitäs meinaat tehdä asialle?’
Kaveri liikkui välittömästi. Hän siirtyi Mickeyn taakse ennen kuin tämä ehti reagoida. Mickey joi limpparia lasista, joka oli puolillaan. Kaveri otti lasin ja kaatoi sen sisällön huvipuistopöydälle.
‘Teen sen, minkä meinaankin tehdä, mutta sitä ennen SINÄ annat minulle halin!’
‘Enpä tiedä, kun olit noin kurjimus!’, Mickey sanoi.
Mickeyllä oli päässään sininen Dodgersien lippis. Kaveri otti sen käteensä ja ihaili Mickeyn hiuksia ja suikkasi suukon hänen kaulalleen.”

Ja näin päin pois. Donner-vainaan sanoin: Lukeminen kannattaa aina.