Palautumisvinkkejä mikrouupumukseen

Aapo kirjoitti, miten tasainen tylsä hommailu – esimerkkinään auton renkaiden vaihto – toimii jälkikasvulle hyvänä kasvuympäristönä. Rutiineista löytyy turvattu kehitys. Näin myös neuvolassa, päiväkodissa ja monissa kasvatusoppaissa kerrotaan. 

“Vauvan aivoille päivästä toiseen samanlaisina toistuvat rutiinit tarjoavat hyvän kasvuympäristön. Muutokset ja vaihtelut tuppaavat stressaamaan ihmisiä, ja stressihormoni on se, mikä tappaa” Aapo kirjoittaa. Olen samaa mieltä, mutta itse en tähän kovin usein käytännössä kykene. Minulla ei ole autoa. Mutta omistan tietokoneen, johon voin asentaa My Summer Car -autonropaussimulaation. Se ei taida olla sama asia. 

Lapseni kykenee usein uppoutumaan leikkeihinsä, askarteluihinsa ja kirjoihinsa pitkäksikin aikaa. Viihde-elektroniikka puolestaan jaksaa häntä kiinnostaa vain tovin. Tässä olemme onnekkaita. Ongelma onkin tämän lapsen isä.

Kuonaa pääkopassa

Valvoessa ja kognitiivissa rasituksessa aivoihimme kerääntyy beeta-amyloidia, joka on yksinkertaistaen proteiinikuonaa. Sillä on tehtävänsä suojata ihmistä bakteereilta ja viruksilta, mutta liika on liikaa. Pahimmillaan beeta-amyloidi käynnistää tekijöitä, jotka alkavat tuhota elimistön omaa kudosta ja johtaa esim. Alzheimerin tautiin. Tätä kuonaa minulle on kertynyt roppakaupalla. Paras lääke on kunnollinen uni, jonka aikana selkäydinneste kirjaimellisesti huuhtoo aivoista kuonan pois. Myös reipas liikunta auttaa. Toisaalta jos on tällainen puuhapetteri kuin minä, eivät pelkkä uni ja jumppa auta.

Minun kun on lähes aina puuhattava jotain aivojakutkuttavaa. Saatan saman päivän aikana puuhailla opetustöiden lisäksi paria kirjoitusprojektia, lukea kirjaa, katsella Masterclassia (suosittelen!) ja kuunnella podcastia kotitöiden lomassa. Päikkärit toki tarvitsen aina, mutta muutoin etuotsalohkoni käy satasella.  Se ei ole hyvä malli – etenkään kovin itseni kaltaiselle – lapselle, olen täysin valmis myöntämään. Jotain siis tarttis tehdä: ruuvi kiristyy.

Päivittäinen kognitiivinen ergonomia tulisi näiden nukku-jumppahommien lisäksi huomioida. Börnis-tutkimuksen (mikä nimi!) mukaan reipas ja innostunut tekemisen meininki voi lisätä riskiä työuupumukseen, kun kehon vireystila huitelee yhdessätoista. Tunnistan itseni. 

Nyt päästäänkin puhumaan tylsyyden siunauksesta ja sietämisestä! Kun kaltaiseni kohkaaja puuhaa vaikka ja mitä aivoja kuormittavaa pitkin päivää, pelkät päikkärit eivät riitä. Itse asiassa ne saattavat jopa olla oire. Pitäisi vaikka tuijottaa tyhjyyteen ja jumitella useammin, etenkin näin työuupumuksesta palautuvalle. 

Vinkkejä

Kuten blogeissa usein on tapana, minäkin listaan hieman asioita. Tässä tapauksessa kognitiivisen ergonomian mukaisia vinkkejä mikrouupumuksesta palautumiseen: 

1. Muutaman minuutin tauot. Kännykkä pois, tuijota vaikka ikkunasta tai seinää.
2. Liikunta. Pienetkin pyrähdykset tekevät hyvää. Itse asiassa isommat sprintit tai bodausprosessit vaativat jo oman palautumisensa. 
3. Tietoinen hengittäminen. Esimerkiksi Sydänliitolla on hyvä harjoitus tähän.
4. Aamufiilistely. Kun heräät, pötköttele ja tunnustele mikä on aamun vireystila.
5. Tee jotain pitkäjännitteistä (ja mahdollisesti tylsää): lue romaania, askartele, vaihda autoon renkaat… saat varmasti kiinni tästä.
6. Älä vaiheile, vaan anna muillekin keskittymis- ja leporauha. Jos kaveri sanoo, että nyt ei jaksa, niin sitten se ei jaksa. Opettele myös itse sanottamaan tämä.
7. Syö ja juo. Syyä ja juua pittää.

Noudatanko itse näitä neuvojani? Aika vaihtelevasti, mutta opettelen koko ajan. Reippaasti joutuu siis hommia paiskimaan, että osaisi relata. On tämä saatana (kognitiivinen) työmaa.

Aapo on tässä asiassa – ja kirjallisuussitaateissa – toteemieläimeni, joten lienee parasta lopettaa hänen kirjoittamaansa, kun selitti renkaanvaihtoa lapselleen:
“‘Tälläisiä ne useimmat hommat on, tylsää pultin kierittämistä’, opetin. Vastapäivään aukeaa, myötäpäivään kiristyy.” Pitänee itse opetella kiertämään vastapäivään.