Nelkyt vee ja midi

Minua on kohdannut tragedia. Keski-ikäisyyden ja -luokkaisuuden vääjäämätön rappeuma. Olin perheen kanssa ostoskeskuksessa joulunalusviikonloppuna – ja nautin siitä. Oikeastaan asiani oli tässä, mutta koska blogikirjoituksessa kuulemma pitää olla enemmänkin tekstimassaa, kuvailen koko päivän.

Muutama viikko sitten silmälääkäri havaitsi, että lapsemme tarvitsee silmälasit. Ei mitään kovin drastista, pari pykälää plussaa. Kävimme kokeilemassa sopivat pokat ja laitoimme tilaukseen kauppakeskus Kaaren SpecSaversille (jossa on muuten loistava palvelu, ihan ilman sponssia voin sanoa).

Kakkulat saapuivat sopivasti itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina. Kumppanini oli siinä samalla varannut itselleen ajan silmälääkärille, kun tarvetta oli. Hän varoitteli minua, että hommaan voisi mennä jopa tunti, jonka ajan joutuisin viihdyttämään tytärtämme. Löin homman leikiksi mukamas kauhistelemalla, miten olisi vaikeaa viihdyttää nelivuotiasta virikkeitä täynnä olevassa kauppakeskuksessa peräti tunnin ajan. 

Todellisuudessa minua ahdisti.

Olen vihannut kauppakeskuksia, lapsiperheryysistä, jouluhälinää ja -krumeluureja… oikeastaan kaikkea, jolle olin vaarassa altistua juurikin tuon tunnin aikana. Miksikö käytän edellisessä virkkeessä kaiken ilmaan roikkumaan jättävää perfektimuotoa? Siksi, että tällä kerralla kaikki oli toisin. 

Lasien hankinta meni mutkattomasti. Painelimme siis Prisman leluosastolle. Ilmoitin, että tällä kertaa vain katsellaan, eikä osteta mitään. Ilmoitus otettiin vastaan hyvin. Viihdyin lelu-uutuuksien ja Lego-kokoelmien parissa. Kauppakeskuksen leikkipaikassa oli sopivan väljää. Juttelin jopa muiden lasten kanssa. 

Kävimme juttelemassa ostoskeskuksessa näytillä olevan joulupukin kanssa. Esillepano oli tuttu jenkkileffoista: tekokuusia, paketteja, Coca-Cola-pukki ja näinpäinpois. Seurasin Joulupukin, tontun ja lapseni keskustelua vierestä, ja oloni oli lämmin. Ostaripukki huomioi lapsen puheen ja läsnäolon upeasti. Kävimme syömässä korealaisessa buffetissa ja osallistuimme aulassa pyörivien tonttujen hupailuun. 

Ostimme tarpeita sekä aikuisten että lapsen iltaan: juustoja, viikunahilloa, keksejä ja myöhemmin aikuisille hieman italialaista punaviiniä. Perheemme toinen vanhempi alkoi vaikuttaa voipuneelta, joten lähetin hänet kotiin ja kävimme isä–tytär-kombolla vielä ulkokuntosalilla sekä myöhemmin pulkkamäessä. 

Yksittäin nämä asiat kuulostavat kivoilta, mutta itselleni ne ovat sangen vieraita. Vielä kaksi-kolmekymppisenä oireilin vahvasti kaikkia yhteiskunnan ja/tai tapakristillisyyden traditioita vastaan: Tuuttasin pääsiäisenä somessa edgelordina Shitter Limitediä, kiittelin 6.12. Leniniä itsenäisyydestä ja muuta raflaavaa. 

En ole sentään täysin luovuttanut, sillä äärioikeistolaisten juhlakulkueet itsenäisyyspäivänä, kulutushysteria, uskonnollinen tekopyhä näennäissuvaitsevaisuus ja muu ryönä hankaavat ihan helvetisti edelleen vastakarvaan. Siksipä juuri tämä joulukuinen keskiluokkainen lauantai iski minua vasten kasvoja. Tällainenko minusta on nyt tulossa? Päätin tapani mukaan syleillä vihollista taistelun sijaan.

Punkbändi Dead Kennedys julkaisi vuonna 1987 kokoelma-albumin Give Me Convenience or Give Me Death. Nimi viittaa tietysti kokoelma-albumin helppouteen yhtyeen tuotannon haltuunotossa. Itselleni nimi on myös muistutus siitä, miten helposti tulotason lisääntyessä epämiellyttäviä asioita voi lakaista maton alle. 

Koska olen luonnostani heittäytyjä – jopa itselleni näin luonnottomissa tilanteissa – päätin vetää päätyyn asti: Illalla, lapsen nukahdettua, laitoin meille vanhemmille juustopöydän, kaadoin lasit viiniä ja läästin naamaani kasvonaamion. Iltapalan lomassa katsoimme Hallmark-jouluelokuvan, jossa jonkin epämääräisen eurooppalaisen monarkian prinssi jää joulun alla jumiin pieneen pohjoisamerikkalaiseen kaupunkiin ja rakastuu paikalliseen sairaanhoitajaan. Jos mennään päätyyn asti, tehdään se sitten kunnolla. 

Nyt, kun muu perhe on mennyt nukkumaan, kirjoitan tätä ja kuuntelen edellä mainittua Dead Kennedysin albumia, jossa Jello Biafra kuvaa keskiluokkaisuutta edelleen mielestäni täydellisesti:

You’re a star-belly sneetch, you suck like a leech
You want everyone to act like you
Kiss ass while you bitch, so you can get rich
But your boss gets richer off you

ja mietin, mikä muuttui.
Minä muutuin, kuten Jello Biafra ennusti.