Miten lapsi mukaan keittiöön?

Minulla oli ruoanlaittoharrastus. Nyttemmin se on muuntautunut perheemme päivittäiseksi ruokinnaksi, jossa ei ole aikaa tai varaa sen kummemmin hifistellä. Paitsi ehkä pääsiäisenä ja jouluna. Miellyttävänä lisänä soppaan olen saanut uuden kokin: kolmevuotiaan tyttäreni. Oikeastaan kiitos kuuluu hänen äidilleen, joka keksii erilaisia tapoja ottaa lapsi mukaan ruoanlaittoon. 

Tavallisesti itse aherran keittiössä yksin ja äänikirjaa kuulokkeista kuunnellen. Rakkaani kuitenkin katkaisee soolorutiinini keksimällä asioita, joita lapsemmekin voi tehdä. Ilahdun, kun hän ravistaa minut pois omasta kuplastani ja puuhaamaan yhdessä. Tähän mennessä hänestä on sukeutunut taitava pilkkoja, sekoittaja ja – mikä tärkeintä – esimaistelija. Meillä on kehittymässä pieni kulinaristi, joka artesaanipizzeriakäynnin yhdeydessä hoki jatkuvasti “Nam, nam!” ja tiedusteli, voisiko kotonakin tehdä pizzaa. Myönnyimme kernaasti. Huomenna minulla on tämä yhteispuuha edessä. Luvattu, mikä luvattu.

Keittiö kiinnostaa

Ongelmanani on mielen köyhyys; Mitä kaikkea voi kolmivuotiaan laittaa keittiössä puuhaamaan? Huokoisten ja pehmeiden asioiden leikkaaminen onnistuu, mutta ihan kokki- tai hedelmäveistä en hänen kätösiinsä vielä uskalla tarjota. Sekoittaminen onneksi sujuu vispilä-lusikka-tyylisillä välineillä. 

Jo vuoden ikäisestä Saimalla on ollut leikkisetti, jossa on ollut tarranauhalle kiinnitettäviä, halkaistavia kasviksia, muovinen veitsi ja pieni leikkuulauta. Ne ovatkin olleet ahkerassa käytössä. Samalla on tullut opeteltua tavallisimpien ruoka-aineiden nimiä: sieni, sipuli, kurkku, tomaatti ja niin poispäin. 

Itse en ole leipojatyyppi, mutta äitinsä kanssa Saima on harjoitellut piirakoita, kakkuja, muffinsseja ja vastaavia herkkuja. Pientä valitusta on koordinaattorin suunnalta kuulunut, kun mittaustarkkuus on heittänyt leikki-ikäisen säätäessä vieressä. Mitään syömäkelvotonta ei ole toistaiseksi valmistunut, joten minulla ei ole mitään valitettavaa. Toissaviikkoinen omenapiirakka tosin kypsyi hieman epätasaisesti, kun valmistusprosessiin tuli useampi häiriö puuttuvista raaka-aineista jo edellä mainittuun säätämiseen. 

Turvallista puuhaa vai paranoidia riskipeliä?

Turvallisuuskysymykset nousevat varmaankin jokaiselle vanhemmalle mieleen, kun lasta aletaan tutustuttaa ruoanlaittoon. Itse asiassa, jos kaiken sortin kokkailu olisi turvallista, ei ehkä allergioiden lisäksi – turvallisuuskysymys tosin sekin – oikeita huolia keittiössä olisikaan. Suurin harmi taitaisi silloin olla sotku. 

Mahdollisimman riskittömään ruoanlaittoon liittyy pitkähkö liuta huolenaiheita: välineet, tasot, hygienia, lämötilat ja niin edelleen. Jos oikein päästää huolen sikiämään mantelitumakkeessa, ei turvallista tapaa tehdä ruokaa oikein tunnu olevankaan. Jos eivät veitset vammauta, niin jonkin sortin tippuminen, kolhaisu, palovamma tai salmonella sitten. Ehkäpä siis olisi parempi keskittyä kokkailun iloihin murheiden sijaan. Niitä kun nimittäin alkaa ihan kunnolla miettiä, ei keittiöön ole enää asiaa kellään. 

Välineet tuottavat jonkin verran päänvaivaa. Veitsiarsenaalista voi harkita sellaisia muovisia lapsille tarkoitettuja tai metallisia ruokailuversioita. Kumppanini keksi, että lapsi voisi tulla kanssani leikkaamaan sieniä munakkaaseen, siihen askareeseen kun riittikin ihan tavallinen ruokailuveitsi. Sekoittamiseen käyvät melkeinpä kaikki lusikat, lastat ja muut astalot. Sähkökäyttöiset värmeet ovat kuitenkin joko liian hurjia tai liian isoja pieneen kouraan. Ehkäpä laatikon perukoilta löytyvää, sauvasekoittimeen liitettävää kutteria voisi testata. Oliiveihin mieltyneelle lapselle jonkin sortin tapenade voisikin toimia. Tai sitten jokin muu muussi, ehkä hummus. 

Varsinaisille keittiön työtasoille ei lapsi tietenkään vielä yllä, ja kotoa löytyvät jakkarat sun muut korokkeet ovat turhan kiikkeriä. Jonkinlainen torniratkaisu olisi kuulemma tarjolla, mutta sellaiset ovat kalliita, eikä alempaa keskiluokkaa edustavalla perheellämme ole varoja ihan kaikkiin mahdollisiin kelloihin ja pilleihin. 

Makumuistoja

Tokihan itse tehty ruoka maistuu aivan eri tavalla kuin paketista lämmityksen kautta lautaselle kipattu. Sen muistan omasta lapsuudestanikin: sipulipiirakat, kaalipadat ja hernekeitot, joita opettelin valmistamaan jo ennen teini-ikää äitini ja Kodin suuren keittokirjan avustamana. Jotain samaa ennakkoluulottomuutta ja kokeilunhalua toivon myös omalle lapselleni. Pakottamalla ei hommista ainakaan innostavia tule, mutta yritämme löytää innostavia tapoja keittiöhommiin.

Kysyin äidiltäni, mitkä olivat ensimmäiset omat keittiövälineeni. Leikeissä ainakin kattila ja kauha, kuului vastaus. Tosin olen myös ollut mukana äitipuoleni keittiöpuuhissa, joten siellä saattoivat olla sitten eri pelit ja pensselit. Tietysti omien kokkailujeni alkamisesta on aikaa reilut kolmekymmentä vuotta, joten ei ole ihme, ettei tarkempia muistikuvia keittiöhommista löydy. Omat lapsuuteni keittiömuistot ovat kuitenkin sen verran lämpimät, että joitain vinkkejä olisin suonut sieltä löytyvän. Pitänee kuitenkin pärjätä oman harkinnan varassa edelleen.