Lapsellista musaa

Minulla ei ole varhaislapsuuden musiikkimuistoja. En muista, että kotonamme olisi kuunneltu erityisesti mitään. Sinänsä merkillistä, sillä sekä vanhemmillani että äitipuolellani on lopulta ollut melko iso merkitys musiikkimakuni kehittymiseen etenkin (esi)teinivuosien osalta. 

Äiti on osannut suositella vaikka mitä: Beatlesia, Hendrixiä – jopa Black Sabbathia! Hän on ollut aina aktiivinen musiikkiharrastusteni tukija. Äitipuoleni myötävaikutuksella on ollut luontevaa perehtyä 70-luvun oogeempaan kamaan kuten Leonard Coheniin. Isäni puolestaan on kantanut vastuun kupletteihin ja huumorihommiin tutustumisessa. Jaakko Teppo oli kova sana yhteisillä pitkillä automatkoillamme halki Pohjanmaan. 

Äitipuolen pojalta on periytynyt Metallica ja muu rajumpi. Musta albumi oli juuri ilmestynyt eli olin siinä yhdeksän-kymmenen vanha, ja kylläpä pölisi! Keskeisimmät bändisoittimetkin tulivat siinä tutuiksi. Myöhemmin Jukka (Rintamäki) on luonut uraa muusikkona ja säveltäjänä maailmalla eli hyvään oppiin pääsin silloin muinoin.

Lapsellisissa miehissä on musiikista kirjoitettu aiemminkin. Aapo kertoi, millaiset virikkeet voivat johtaa soittoharrastuksen pariin. Pasi puolestaan suosittelee Mitä on punk -lastentietokirjaa. Topilta on tänä keväänä julkaistu Bach ja Pyöräilyn taito -teos, jossa hän fillaroi Suomen halki Goldberg-muunnelmia kuunnellen. 

Topi julkaisi pari vuotta sitten kirjoittajiltamme jutun teoksista, jotka tekivät vaikutuksen. Tästä innoittuneena ajattelin kasata samantyyppisen musiikkilistauksen. Voi olla, että lapsuuden musiikkimuistojen ja nykyisten suosikkien väliltä löytyy jokin yhteys – tai voi olla, ettei.

Ajelimme tuossa taannoin äitini kanssa Helsingistä Karkkilaan, ja matkan aikana kerroin hänelle, etten muista lapsuudenkodissamme musiikkia kuunnellun. Äitini korjasi, että itse asiassa meillä kuunneltiin paljonkin musiikkia, esimerkiksi Liisa Tavia, Vesa-Matti Loiria ja muuta vastaavaa. Vanhat vinyylit olivat vain hävinneet vähitellen lukuisten muuttojemme myötä. On erikoista, ettei minulla ole näistä mitään muistikuvia! Äiti huomautti, että oli käynyt mummini kanssa samanlaisen keskustelun. Lieneeköhän tässä jokin yleisempikin ilmiö? Usein taiteilijoiden elämäkerroissa he muistelevat lapsuutensa musiikkimaisemia. Onko niin, että heidän muistelunsa ovat täyttä fuulaa vai onko meidän sukumme geeneissä jotain musiikinunohdusmutaatioita?

Nyt kuitenkin Lapsellisten miesten valintoihin.

Aapo

Pentti Rasinkankaan kasetti On karhut nousseet juhlimaan (1992) soi meillä aika tiuhaan. Kaikki siltä levyltä mieleen ovat jääneet, mutta esimerkiksi kappale Mamma Miau on kovis.

Smurffit ja Rasinkangas oli meillä ainoita kasetteja (oisko eka ollut jopa CD). Sitten tuli ala-asteella Spaissarit ja Michael Jackson.

Nykyään vaikeampi nimetä mitään yksittäisiä kappaleita musiikkimausta mutta Edu Kettusen Lentäjän poikaa tykkään mainita kun on puhe suomalaisesta lyriikasta. Lentokenttien aavat ja autiomaan ulapat on monitasoisia metaforia.

Topi

Mikki hiiri merihädässä Georg Malmstenin esittämänä 

Lapsuuden (sanotaan 5-7-vuotiaana) suosikkeja. Siinä oli draamaa, jota ei virsistä löytynyt. Oma hohtonsa tuli siitä LP-levyn kanssa puljaamisesta.

Toinen tosi varhaislapsuuden biisi tulee mieleen: äiti lauloi iltalauluksi Pii, pii, pikkuinen lintu ja minä yritin pidätellä kyyneliä. Surumielinen sävelmä varmastikin aiheutti liikutusta ihmisenalussa.

Pasi

Lapsuus

Suojelusenkeli, virsi 971

Tämä Immi Hellénin sanoitus ja P. J. Hannikaisen sävellys on ensimmäinen kappale, jonka muistan jotenkin erityisesti koskettaneen alle kouluikäisenä. Se on kaunis, sopivan dramaattinen ja maailma avartui kun kävi ilmi, että siellä pimeässä maan korvessa, kivisillä teillä voi hyvin kulkea ihan huoleti.  

Nyt

Suomenhevonen
Suonna Konosen säveltämä ja sanoittama Suomenhevonen koskettaa jostain syvältä joka kerta. Kuinka kauniisti ja ei täysin ihmiskeskeisesti voi käydä läpi maan rakentamisen kansakunnaksi, sen taistelun olemassaolostaan ja sen rajun, kipeän rakennemuutoksen. Ja samalla herää kysymys: millä oikeudella me olemme sen hevosen valjastaneet.

Otto

Jaa-a..vaikea muistaa, mitkä biisit on olleet tärkeitä ja onko semmoisia. Mulla oli niin kaksijakoinen suhde musiikkiin, kun populaarimusiikkia olisin kuunnellut mutta ei sitä kotona oikein kuullut. Klassinen ei uponnut, mutta ei oikein muukaan musiikki tullut tärkeäksi. Teininä tykkäsin eniten Leevi & The Leavingsista, lukioikäisenä kaveri tutustutti mm. Simon&Garfunkeliin, Stingiin ja Pink Floydiin,  joista pidin älyttömästi. Mutta ei oikein nouse mitään biisejä, jotka olisivat olleet oikeasti tärkeitä kussakin ikävaiheessa. Nykyäänkin, vaikka pidän musiikista laajasti, kuuntelen aina äänikirjoja, en musiikkia. Ei edes ole Spotify Premiumia.

(Laitan siis Otolta tähän Pink Floydin Echoesin, sillä siitä oli juttua WA-ryhmässämme.)

Samu

Lapsuus

Edu Kettunen: Lentäjän poika

Aapo mainitsi tämän eräänä nykyisistä suosikeistaan. Minulle tämä oli lapsena haikea ja surumielinen kappale, jollaisena sen edelleen kuulen. Ehkä yhdistän biisin jollain tapaa vanhempieni eroon ja muistelenkin kuulleeni sen juuri niihin aikoihin. Aapon mainitsemat metaforat eivät tietenkään viisivuotiaalle avautuneet, mutta kappaleen tunnelma sitäkin paremmin. 

Vaikeampaa oli miettiä, mikä tällä hetkellä olisi se kovin juttu. Musiikkia kuuntelen klassisesta bläkkiksen kautta räppiin ja kaikkea niiden välistä. Onneksi tämän tekstin kirjoittajana minulla on valta valita kolme:

Nyt

Eric Satie: Gnosienne 1

Klasaria olen kuunnellut oikeastaan aina, mutta Satie tuli tutuksi vasta, kun kumppanini kehotti sitä kuuntelemaan. Sattumalta samoihin aikoihin Ylen Ykköseltä tuli ruoka- ja musiikkiteemainen ohjelma, jossa pohdittiin Satieta, hänen musiikkia ja maailmaansa. Ohjelma on valitettavasti poistunut Areenasta, mutta sieltä voit kuunnella ohjelman Satien Gymnopedie-kappaleista. 

Danzig: Going Down to Die

Glenkka, tuo metallin pieni suuri kiukkupussi, on kiehtova hahmo, joka kuulostaa känniseltä Elvikseltä. Going Down to Die tiivistää mielestäni hänen nimikkobändinsä parhaat puolet melodisessa raskaudessaan. Ja siinä kännisessä Elvari-imitoinnissa. 

Enochian Crescent: Mato musta maanalainen 

Suomi-bläkkiksen ehdotonta tyylittelyä, erityisesti sanoitustensa osalta. Alta voit verrata Kalevalan kuudeskolmatta runon katkelmaa ja Enochian Crescentin variointia siitä:

Kalevala:
Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen,
kulkija kulon-alainen, lehen lemmon juurehinen,
läpi mättähän menijä, puun juuren pujottelija!

Mist’ on suuta suunnitettu? Suu solesta Syöjättären.
Mist’ on kieli kehnon suussa? Keitolaisen keihä’ästä.
Mist’ on hampahat häjyllä? Okahista Tuonen ohran.
Mist’ on ilkeän ikenet? Ikenistä Kalman immen.

Crescent:
Kyyn kippura, käärmeen käppyrä
Saatanan sahan nuoranen
Paholaisen piiskan silmä
Hirmuinen hirttonuora
Pirun piiska, hiiden ruoska
Mato musta maanalainen

Tätä Spotifysta ei löytynyt, joten laitan Cresentiltä loistavan Ghost of Saturn -kappaleen, jonka musiikkivideo kannattaa myös vilkaista.
Pitikö tällä tekstillä olla jokin pointti? Tuskin, teki vain mieli kuunnella musaa ja saada kasata täysin genreanarkistinen soittolista. 

Tästä pääset Spotify-soittolistaan.