Kutsuntakirjeitä putoilee postilaatikosta nyt omille lapsille – se tuntuu kauhealta
Suomen ja Euroopan unionin mantereen itäisin piste on Ilomantsissa Venäjän rajalla. Ei edes vielä 2019 rajan itäpuoli näyttänyt yhtä synkältä kuin nyt.
Katsoin telkkarista kun suomalaiset kävivät sotaa tässä ajassa omalla maaperällä. Amerikkalaisen populaarikulttuurin pitkälle jalostamat väkivallan ja tuhon etäännyttämisen keinot menettävät ison osan tehostaan kun sodan kauhuja kokemassa ja tappamassa onkin tuttu kasvo suomalaisesta elokuva- ja sarjaviihteestä ja hän on kauhu silmissään painautuneena kotoperäiseen varvikkoon.
Tuho ja kuolema tulevat lähemmäs kuin viihteessä yleensä.
Aku Louhimiehen ohjaama sarja Konflikti ei ole taiteellisesti hyvä sarja, mutta yhteiskunnallisesti se nostettiin merkittäväksi. Sotilaat ovat kehuneet, että uskottavaa on.
Sama läheisyys on läsnä esimerkiksi kirjailija Helena Immosen Operaatio Kettu -sarjan trillereissä, jotka sivumennen sanoen ovat tällä hetkellä tarjolla olevista selvästi parasta suomalaista teknotrilleriä. Ne kertovat tilanteesta, jossa Suomi joutuu sotaan. Immosen kirjoissa ote on humaanimpi ja niistä puuttuu Louhimiehelle ominainen jähmeä ankeus tai esimerkiksi Ilkka Remeksen kyyninen, jopa nihilistinen inhorealismi. Remes on toki kirjoittajanakin huonompi kuin Immonen. Mutta rajua kamaahan Immosenkin kirjat ovat tässä ajassa.
Ei siitä kauaa ole kun Suomen joutuminen sotaan oli etäinen kuvitelma. Nyt bussipysäkin mainoksen teksti julistaa: ”Pidetään puolustus kunnossa”. En ehdi ohi ajaessa nähdä, mitä oikeastaan mainostetaan. Ei ole enää yhteiskunnallisen keskustelun aiheita, joita ei tavalla tai toisella kytkettäisi huoltovarmuuteen ja turvallisuuteen.
Kutsuntakirje tuntuu nyt erilaiselta kuin silloin vuosia sitten
On ihan uudella, tai ehkä paremminkin kovin vanhalla tavalla pelottavaa seurata nyt postin noille nuorille tuomia kutsuntakirjeitä. Koko asepalvelusta joutuu nyt ajattelemaan aika eri tavalla kuin silloin vuosituhannen vaihteen aikoihin kun itse kävin. En sano, etteikö niitä kutsuntakirjeitä saisi tulla. Eikä minun lähipiirini pidä olla missään erityisasemassa asian suhteen. Jos emme itse hoida myös turvallisuuttamme, ei sitä hoida kukaan.
Olin Jaamankankaalla Kontiolahdella kiinnittelemässä viuhkamiinoja mäntyjen runkoihin kun porukassa alkoi liikkua huhu, että nyt on tapahtunut jotain. Yhteisestä sopimuksesta juoksimme kasarmille kävelemisen sijaan, jotta ehdimme telkkarin ääreen uutisille. Uutiskuvissa kaksoistornit romahtivat New Yorkissa. Tiesimme, että tapahtuu isoja, maailmaa järisyttäviä asioita, mutta meidän arkeemme se ei silti juuri vaikuttanut.
Muutama vuosi sitten olin vapaaehtoisessa kertausharjoituksessa. Valmiutta oli nostettu ja vaikka harjoitus ei liittynyt valmiuden nostoon, näkyi se kuitenkin niin, että kantahenkilökunnalla oli virka-aseissaan kovia panoksia.
Erehdyin hiljattain eräässä someryhmässä ihmettelemään, että mikähän drone tuolla järven yllä on muutamaan kertaan pyörinyt. Osa keskustelijoista oli vähän järkyttyneitäkin kun en ollut soittanut poliisille asiasta. Täällä itäisessä Suomessa ajellessa en ole vielä törmännyt GPS-ongelmiin, mutta viime syksynä Narvassa oli navigointi välillä aika hankalaa epäluotettavan navigaattorin vuoksi.
Venäjän suurlähettilään haastattelu osoitti taas kertaalleen kuinka sumeilematta ja systemaattisesti virallinen Venäjä valehtelee ja hämmentää.
Yhdysvallat on nyt päättänyt ryhtyä samanlaiseksi laista ja totuudesta piittaamattomaksi hämmentäjäksi. Maailman suurin sotilasmahti on hylännyt niin kutsutut länsimaiset arvot ja sama maailman vanhin demokratia romuttaa nyt aktiivisesti demokratiaansa.
Eurooppa voi toki tehdä paljon, mutta se ei pysty tuottamaan maailmaan sellaista vakautta, jota naiivisti toivoimme USA:n supervaltana tuottavan. Maailmasta on tullut paljon vaarallisempi ja rauhattomampi.
En usko, että tästä tulee sota
Minä en usko, että tästä tulee sota. Mutta silti on sanottava, että se tuntuu nyt eri tavalla mahdolliselta kuin vielä muutamia vuosia sitten.
Meillä ei juuri nyt ole onneksi päästetty yhteiskuntaa liian pahasti kriisimoodiin eikä niin pidäkään tehdä. Kriisissä näköala kapenee ja silloin tulee helposti tehtyä typeryyksiä. Siihen meillä ei ole varaa. Mutta varauduttava toki on.
Vaikka olen reserviläinen, ei tämä tilanne omalla kohdalla ole erityisen paljoa hetkauttanut. Mutta nyt lapseni on tullut kutsuntaikään. Nyt minua pelottaa.
Toivoa ei auta heittää eikä kirvestä viskata kaivoon. Arkihan täällä jatkuu kaikesta huolimatta ja talo on lämmitettävä ja ruokaa laitettava. Ja on löydettävä ne isommat ja pienemmät yhteisöt, joissa voimme yhdessä tehdä parempaa maailmaa sen sijaan, että vain antaisimme sen harvojen hajotettavaksi.
Pasi Huttunen
