Kun kilahtaa
Ei oikein huvittanut juhlia vappua. Kumppani oli aattona omissa menoissaan, ja minut tyttäreni kanssa kutsuttiin lapsiystävällisiin alkuillan juhliin. Olo tuntui epäsosiaaliselta, vaikka yritinkin parhaani mukaan keskustella niitä näitä. Seura ja ruoka olivat molemmat mainioita, ei siinä. Vika oli minussa.
Tavallisesti olemme viettäneet vappua sukuloimassa joko Karkkilassa tai Joensuussa. Molempiin kaupunkeihin olemme luoneet omat perinteemme, mutta tänä vuonna jumitimme olosuhteiden pakosta Helsingissä. Eikä siinä mitään: lapsiperheillehän järjestetään pääkaupungissamme vaikka ja sun mitä vappupuuhaa. Tai olisimme voineet mennä ihan vain fiilistelemään kaupungin juhlahumua. Vaan kun ei huvittanut.
Työpaineiden ja yleisen arkihässäköinnin jäljitä henkinen akku viipotti punaisella. Onneksi päiväkodissa olivat järjestäneet vappukulkueen ja mehutarjoilun. Hain tyytyväisen, ilmapallolla varustetun lapsen kodin kautta jo mainitsemiini toisiin juhliin. Jatkuvasti mietin, pilaanko viisivuotiaan vappufillikset jurottamalla. Hän oli odottanut vappua kahden pitkän viikon ajan (ja muistanut mainita asiasta).
Vappupäivänä lapsen juhlajännitys sitten purkautui julmettomalla kiukkuamisella, johon oli vaikeaa suhtautua, kun pinna oli jo valmiiksi kireällä. Meni hermo ja ärähdin turhan kovaa. Tiesin pelin olevan siinä vaiheessa menetetty, sillä harvoinpa ristiriitatilannetta saa laukeamaan huutamalla vastaan. Parempi keino olisi rauhoittua itse hetki ja vaikka keksiä jokin koukku, jolla lapsen riehumisen olisi saanut käännettyä leikiksi ja nauruksi.
Onneksi vanha kunnon Mannerheimin Lastensuojeluliitto, tuttavallisemmin MLL, tulee avuksi: Kilahtelut ovat tavallisimpia läheisten kanssa, sillä suojukset ovat silloin alhaalla. Jos vihan tunteen pyrkii peittämään, saattaa se jäädä kytemään ja kuohahtaa hallitsemattomasti myöhemmin. Avain rauhoittumiseen on pysähtyminen ja irtiotto tilanteesta.
En suuttunut mitenkään hallitsemattomasti, vaan ärähdin tarpeettoman voimakkaasti. Lapseen tuskin traumaa jäi, sillä pienen hiljaisuuden jälkeen tämä jatkoi mesoamistaan kuin minun ärähdystäni ei olisi tapahtunutkaan. Tässä episodissa minä olin se, joka jäi murehtimaan. Parempi niin.
Maria Akatemian Emma Laineen mukaan isoja tunteita ei tarvitse pelätä: “Tärkeintä, että tunnistaa ja oppii sanoittamaan suuttumuksensa jo silloin, kun se vasta nostaa päätään. Tällöin tunteella ei ole tarvetta kasvaa jättimäisiin mittasuhteisiin.”
Tässä lymyääkin oma heikkouteni: Yritän pärjätä, vaikka ei tarvitsisi. Sinnittelen, enkä sanoita tyytymättömyyttäni tai suuttumustani, kunnes alan kiukutella. Pitäisi oppia sanottamaan oma ikävä tunne ajoissa – sillä tavalla, että se olisi vastaanottajan helppo käsitellä. Lapsen kanssa osaan hillitä itseni, mutta aikuisten kanssa olen turhankin temperamenttinen näennäisen rauhallisuuden jälkeen.
Pitäisi osata pitää hengähdystaukoja. Laskea kymmeneen. Olla reagoimatta heti kun kuohahtaa ja yhdistää tämä tunteista keskusteluun tarpeeksi ajoissa. Vaikuttaa melkoiselta yli-ihmisen tunnehallinnalta.
MLL:n artikkelissa neuvotaan myös käymään tilanne läpi lapsen (minun tapauksessani myös aikuisen) kanssa: “Lapselle kerrotaan, mikä aikuista tilanteessa hermostutti ja vakuuttaa, että tästä mennään uusin eväin eteenpäin. Pelkkä anteeksipyyntö ei riitä.” Tässä uskon lapsen kanssa olevani taitava, mutta aikuisten kanssa on vielä vähän työmaata.
Artikkellissa listataan seitsemän keinoa, joilla hankalia tilanteita voi ehkäistä tai niihin voi raegoida. Lainaan listaa tässä hieman lyhennettynä:
1. Osta lisäaikaa laskemalla kymmeneen.
2. Hengitä keskittyneesti.
3. Siirrä huomiosi muualle voimakkaalla aistiärsykkeellä.
4. Poistu tilanteesta pieneksi hetkeksi.
5. Pyydä anteeksi. Selitä lapselle, miksi suutuit ja kerro, että oli väärin raivostua. Kysy, kuinka lapsi koki tilanteen.
6. Mieti, miten saisit hengähdystaukoja arkeesi.
7. Puhu rohkeasti ulkopuoliselle.
Kuten Ruben Stiller aikoinaan lopetti radio-ohjelmansa, lopetan minäkin toivottamalla mielenrauhaa!