Kultautuu muisto
Oli synkkä ja myrskyinen yö, ja puut huojuivat uhkaavasti. Paitsi, että taisi olla kuuma kesäinen päivä, eikä näkymä ikkunasta auennut kuin Helsinginkadun vastapäisiin kerrostalohuoneistoihin. Siellä sitten soiteltiin neuvolan suuntaan, että mitä nämä viivat testissä merkitsevät. Paitsi etten minä mitään soitellut vaan toki testin tehnyt puolisoni – minä mietin myhäillen, että eikö tämä tämän vaikeampaa ollut. Vanhemmille kun tuli aika perheenlisäyksestä kertoa, keksin lauseeksi: ”jos meillä teille jotain kerrotavaa olisi, niin mitähän se voisi olla.”
Suomen kieli on köyhä ja arka kun uusista ihmisistä on kyse. Eihän lapsia niinkään ”saada”, tai ”hankita”, tai ”tehdä”. Olisipa ihana jos vain ”saataisiin”. Tupsahtaisivat kaiken keskelle mistä lie. Hankintojen kohdalla taas voisi ikävän paikan tullen vedota jonkinlaiseen reklamaatio-oikeuteen; ei me ihan tätä tilattu. Tekeminen pätee ehkä aktiin alulle panemiseen mutta kuvailisinko todella ruokavalion vahtimista, kontrollikäyntejä, ja niskahierontoja siten, että tässä sitä ”tehdään” uutta veronmaksajaa. Kivi siinä lykätään mäkeä alas ja ”antaa mennä” (oma ehdotukseni).
Antaa lapsien tulla ja mennä. Se heille sallittakoon. Silloisessa opiskelijaelämäntilanteessa erinäisiä implikaatioita tuli ajatelleeksi aivan yhtä vähän kuin Pasi edellisessä kirjoituksessaan. Suomalainen yhteiskunta on aika hyvä, enkä muista ajatelleeni amerikkalaisten draamasarjojen mallin mukaisesti, että miten tästä taloudellisesti selviää. No, toisaalta taloutta en ole osannut ajatella koskaan. Hyräillä vain Runebergin sanoin: on maamme köyhä, siksi jää. Silloiseen elämäntilanteeseen vanhemmiksi tulo sopi sikäli, että molempien meidän vanhemmat olivat elossa ja virkeinä ja asuivat lähettyvillä, ja vastaava buumi pyyhki yli ystäväpiirin. Rintasyövän sairastanut äitini sai – ainakin omien sanojensa mukaan – pientä motivaatiota hoitoihin.
Isäksi tulo on traumaattista. Enkä tarkoita pelkästään ikävää tai masentavaa, surullista, ahdistavaa, koettelevaa, raastavaa, väsyttävää, tai jotain muuta pejoratiivista vaan sitä, että siitä ensimmäisten hetkien, päivien, ja vuosien muistijälki on kadonnut aikain tiehen (Unto Kupiaista). Sen minkä on sallinut muistaa, on ihan mukavia välähdyksiä, ja nekin ikävemmät hetket voi kuitata: eikös tuostakin selvitty.
Psykoanalyytikko Julia Kristevalta löysin vastikään mielenkiintoisen surua ja melankoliaa koskevan ajatuksen. Teoksessa Musta aurinko hän kuvaa Sigmund Freudiin vedoten, miten surun mekanismiin liittyy kaipauksen kohteen ylevöittäminen, asettaminen jonnekin korkealle rajan taa, pyhittäminen, ja miten kyseessä on tavallaan normaali terve prosessi. Jos se jokin menetetty muisto, aika, tai henkilö on tuolla kaukana jossain saavuttamattomissa, on helpompi hyväksyä se, ettei se tai hän enää palaa.
Reilussa kymmenessä vuodessa elämäni tähän asti suurin elämänmuutos on siirtynyt sinne unien kultalaan (Aleksis Kivi). Näin jälkikäteen järkeillen olin kaksvitosena aivan liian nuori, silti oikeassa iässä sen suhteen, että aivoissa saattoi olla hitunen elastisuutta ja resilienssiä jäljellä. Kirjailija Jari Tervo kertoo autobiografisessa teoksessa Kallellaan ”kun nelikymppinen saa ensimmäisen lapsensa, hän kulkee pöljä ilme naamallaan pitkän aikaa.” Joutuu kirjoittamaan kokemuksistaan kirjan.
Ensisynnyttäjän keski-ikä huiteli viime barometrissä jossain 36-38 ikävuoden paikkeilla. Itse olen niitä vuosia nyt, samoin kuin oma isäni minun ensivuosieni aikaan. Hieman vaikea kuvitella, että siihen ruljanssiin lähtisi nyt, ajan kultaamilla muistoilla tai ilman. Olisiko elämä sillä tavalla enemmän kondiksessa, että voisi keskittyä uuteen toimenkuvaan suuremmalla pieteetillä? Vai oliko lasten tulo elämään nimenomaan helpompi hyväksyä silloin, kun mielessä pyörivät siinä sivussa siviilipalvelukset ja pro gradut? Tällä hetkellä tuntuu, että vahingosta viisastumattomana lähtisi uudellen soitellen sotaan ajatellen, että tuosta vain suon yli että heilahtaa (Väinö Linna).