Kohti parempaa keskustelua

Saapuipa jälleen joulu. Olimme perheen kanssa varanneet liput sukulointireissulle Joensuuhun, jossa viettäisimme kokonaisen viikon. Tervetullutta vaihtelua äärettömän stressaavan syksyn jälkeen. Onneksi otimme VR:n lipuille kalliin peruutusturvan, sillä lomaflunssa yllätti matkustajat, kuten arvattua. Kaikki olivat jo valmiiksi töistä väsyneitä, ja lomasuunnitelmien peruutus kiristi pinnaa entisestään. Porukan terveimpänä kävin joulupöydän eväät lähikaupastamme, hoidin kystä kyllä ja yritin estellä kumppaniani raatamasta liikaa. Toisaalta hän oli korvaamattomana apuna, kun omat voimani alkoivat hiipua, joten tiimimme toimi niin saumattomasti kuin tuollaisessa tilanteessa voi parhaimmillaan olettaa. Nelivuotias kiukutteli, vaiheili ja sääti juuri sillä tavalla kuin liikaa sokeria ja ruutuaikaa saaneen jälkiflunssaisen lapsen voi kuvitellakin tekevän. Ennen pitkää kuitenkin pinna katkesi. Sosiaaliset taitoni hävisivät, ja minusta tuli äreä, väsynyt, stressaava möykky. 

Tässä lomilla aloin sattumalta lukea psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010). Ammatillisesti ja sosiaalisesti kuormittavan syksyn ja alkutalven jälkeen ajattelin selailla nopeasti jotain helpohkoa self help -opasta, mutta törmäsinkin onnekseni ihan aitoon asiaan. 

Teoksessaan hän ruotii sosiaalisuuden, sosiaalisten taitojen, temperamentin ja aggressiivisuuden vyyhteä, joka meidän kaikkien nupeissamme muhii. Yksinkertaistaen aseteltuna sosiaalisuus on halua olla ihmisten kanssa ja sosiaaliset taidot ovat kykyä olla ihmisten kanssa. 

“Myöntyväinen, auttamishaluinen, ei koskaan aseta omaa etuaan toisen edun edelle, luovuttaa ajoissa… ei korosta itseään, ei loukkaa toista.” Näin Keltikangas-Järvinen kuvailee sosiaalisesti taitavaa ihmistä ja huomauttaa, että kuvaus ei ole hänen, vaan peräisin 1960-luvulta. Hätkähdyttävää. Vaikuttaisi siltä, että jo 60 vuotta sitten sosiaalisten taitojen ideaali olisi muotoiltu näin hienosti. 

Hän kertoo myös nykyajan sosiaalisen ihmisen ihanteen: “Nykyajan käsityksessä sosiaalisista taidoista on se, että ihminen kykenee nopeasti solmimaan kontaktin hyvin erilaisiin ihmisiin, keskustelemaan ja olemaan luonteva heidän seurassaan. Verkostoituminen on nykyajan sana…” Keltikangas-Järvinen huomauttaa, että nykyajan puhe verkostoitumisen tärkeydestä voisi olla 1960-luvun oppikirjakuvaus narsistista: Ihmissuhteet palvelevat ennen kaikkea hyötyä, ja verkostoja rakennetaan systemaattisesti.

Asia ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen, mutta haluaisin kuitenkin arki- ja työminäni noudattelevan enemmän -60-luvun sosiaalisen ihmisen ihannetta kuin nykypäivän narsistista sosiopaattia. 

Kotona sosiaaliset taitonsa voi hävittää – hetkellisesti – súhteellisen turvallisesti, sillä kumppani ymmärtää hetkelliset tunnekuohut ja muut äkäilyt. Asioita voi selvittää heti ja jopa valitettava lapselle ärähtäminen voidaan käsitellä rakastavan kasvatuksen merkeissä heti kun isä on tajunnut törppöytensä. Mutta miten lie asianlaita töissä? Muutosneuvotteluiden ja muutenkin stressaavan vuoden tiimellyksessä pinna palaa helposti, ja alan kiukutella. Etenkin uusia esihenkilöitä ja työtehtäviä kohdatessa malttini ei ole ollut paras mahdollinen. Siitä pahoitteluni heille. Yritänkin ottaa käyttööni Keltikangas-Järvisen oppeja. Yritän muistaa, että tavoite on pyrkiä johonkin yhteiseen hyvään, jossa minun käsitykseni ovat vain pieni osanen, eikä niiden sivuuttaminen – etenkin perustellusti – ole minulle tai tavoitteilleni kuolemaksi. 

Toisinaan kuitenkin kadotan sekä sosiaalisuuteni että sosiaaliset taitoni. Tilalle nousee jonkinlainen primaali taistele tai pakene -aggressio. Yleensä tällainen eläin minussa herää, kun koen kohtaavani epäoikeudenmukaisuutta, perusteetonta sivuuttamista tai älyllistä epärehellisyyttä. Tai oikeastaan näiden kolmen yhdistelmän yhtä aikaa.  

Älyllisellä epärehellisyydellä en tarkoita typeryyttä tai heikkoja sanavalintoja, vaan sitä, että keskustelukumppani haluaa jotain, mutta yrittää älyllistää sen älyttömin argumentein. Syystä tai toisesta hän ei halua myöntää oikeita syitä tai ihan vaan sitä, että haluaa; Ómaa agendaa, mielipiteitä tai tunteita pyritään perustelemaan “järkisyillä”. Tällaista argumentointia voi havaita esimerkiksi, kun Helsingin kaupunginvaltuustossa yritettiin keskustella kasvisruokapäivästä tai Tampereen kaupunginvaltuustossa raitiovaunulinjan rakentamisesta. Molemmissa argumentaatiovirheet vilisivät ja puheet paisuivat pateettisiksi. Ja ihmekös tuo: molemmat ovat voimakkaasti tunneperäisiä asioita. Lisäksi puhujien taustavaikuttimina toimivat varmasti sellaiset taloudellis-poliittiset intressit, joita he eivät halua julki tuoda. 

Olisi huomattavasti helpompaa, jos keskustelukumppani tunnustaisi lähtökohtansa, eikä yrittäisi pyörittää omaa kantaansa viime kädessä sovittamattomien faktojen kautta. Pahimmillaan keskustelutilanne voi vajota manipulatiiviseksi oman agendan runttaukseksi vailla mitään yhteistä rakentavaa päämäärää. Tässä kohtaa voin olla etulinjassa ja myöntää, että teen sitä itse runsaasti. Kyse ei ole typeryydestä, vaan retorisesta kikkailusta.  

Edeltävässä asetelmassa olen huomaavinani jotain samaa kuin USA:sta tutuista väittelykerhoista. Niiden tarkoitu on ottaa jokin kanta, jota sitten puolustetaan erilaisin argumentatiivisin keinoin. Usein argumenteista puuttuu substanssi tai väittelyn teema asetellaan vallitsevan moraalin näkökulmasta jollain tapaa puolueelliseksi, jolloin jäljelle jää lähinnä pinnallisesti retorinen kamppailu. Peruskoulun 8. luokalla olin tällaisen väittelykilpailun voittajajoukkueessa ja sitä taakkaa kannan edelleen, kun yritän “voittaa” jonkin väittelyn: Täytyy saada käänneltyä ja väänneltyä asiaa niin mutkalle, että toinen turhautuu ja luovuttaa. Mitään rakentavaa moisesta vänkkäämisestä ei synny. Olisikohan aikani muuttaa sekä metodeja että päämäärää?

Oikeassa väittelyssä ideaalia olisi, jos molemmat osapuolet oppisivat toisiltaan ja prosessin lopussa saavutettaisiin jonkinlainen yhteinen päämäärä tai edes näennäinen konsensus, kuten edellä esitin. 

Mitä taitoja olen sitten opetellut narsismivetoisen keskustelun ja agendaperusteisen argumentaation välttelyyn? Muutaman vuoden aikana olen käynyt jos jonkin sortin terapiassa, joka on liittynyt pääasiassa lapseni sydänvian ja siihen liittyvän perhearjen kanssa pärjäämiseen. Kaupanpäällisiksi mukaan on tarttunut kaikenlaista muuhunkin elämään soveltuvaa kikkaa ja temppua, kuten omien tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen, toisen aito kuunteleminen, negatiivisesta syklistä positiiviseen siirtyminen sekä muuta vastaavaa. Läheskään aina en kiihtyessäni tai turhautuessani näitä oppeja muista, mutta harjottelen hiljalleen, yritän kehittyä. Oman positiivisen lisänsä itsetutkiskeluun tarjoaa analyyttinen ja keskusteleva kumppani, joka ei päästä minua liian helpolla, vaan asettaa tarkastelemaan omia sanomisiani vähän tarkemmalla luupilla. Kiitos siitä hänelle. 

Ei minulla sen kummempaa neuvoa tähän ole. Yritän kaivella omaa napaani ja sopivalla hetkellä puhallella muniin. Lapsellani sen sijaan on aseistariisuva argumentti kysymykseen kuin kysymykseen: “Koska mä  tykkään!” Siinä ei ole ainakaan älyllisesti mitään epärehellistä, vaikka ei aikuisten maailmaan ihan suoraan sopisikaan.