Kohdataan kadulla, ei tapella

Jalankulkusäännöt ovat ärsyttävän tulkinnanvaraisia. Kirjoitin aiheesta jo parisen vuotta sitten. Kerroin kaksi esimerkkiä eletystä elämästä. En kummassakaan niistä näyttäydy varsinaisesti voittajana. Kertaan nämä tässä lyhyesti, pidemmät kuvaukset voit lukea edellä mainitusta tekstistä.

Olin perheemme nuorison kanssa vaunulenkillä. Vastaani käveli seniorikansalainen. Arvoimme sanattomasti, kuka väistää ja mihin suuntaan. Otimme molemmat askeleita sekä vasemmalle että oikealle toisiamme peilaten. Seniori päätti väistää pientareen kautta huomauttaen, että Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne. Totesin hänelle, että tämä ei jalankulkijoilla mene näin. Saimmekin asiasta vireille ystävällisehkön, mutta hieman hämmentävän keskustelun ja erosimme jossain määrin tovereina. 

Toisella vaunulenkillä meitä vastaan tuli jalankulkija ja koiranulkoiluttaja samaan aikaan. Väistäminen oli siis haastavaa, ellen olisi poikennut pyöräkaistalle, mitä en tietenkään lapsen kanssa halunnut tehdä. Alkoi ohitustanssi. Päätin kuitenkin kulkea valitsemaani linjaa koirien ohi kohti yksinäistä kävelijää. Tällöin kyseinen jalankulkija ei suostunut väistämään, vaan alkoi heiluttaa käsiään aggressiivisesti hämmentyneiden minun ja lapseni edessä. Koirat ulkoiluttajineen pääsivät ohi ilman hässäkkää. Tilanteesta toettuani, kypsänä aikuisena, juoksin jalankulkijan kiinni ja ripitin häntä. Kumpikaan ei myöntänyt virhettään emmekä lyhyen sanasodan jälkeen eronneet tovereina. 

Aloin siis pohtia, ja pohdin edelleen, kummassa laidassa minun pitäisi jalkakäytävällä kulkea. Iäkkäämmät kanssainehmomme kulkevat usein aivan keskellä, mutta se ei sinänsä minua haittaa, ja ottaen huomioon iän tuoman reaktionopeuden hidastumisen ratkaisu saattaa olla järkevä. Minua haittaa selkeän säännöstön puute.

Nimittäin.

Lain mukaan jalankulkija saa kävellä melkein missä haluaa. Myös yhdistetyllä pyörätiellä ja jalkakäytävällä. Sitten saa kuunnella keski-ikäisten spandexfillariukkojen, jollainen olen myös, pois alta -huutelua. Paitsi että minä en huutele, ja varustelutasoni on melko vaatimaton. Ja aina sama ongelma vastaantulijoiden kanssa: kuka väistää?

Liikenneturva ei ohjeissaan paljoa tarjoa:

“Pyörätiellä kävellen kulkevan on käytettävä pyörätien kumpaa tahansa reunaa. Laki ei ota kantaa siihen, miten jalankulkijoiden keskinäiset kohtaamiset hoidetaan ja kuka väistää mihinkin suuntaan. Jalankulkijoiden käyttämällä etenemisnopeudella väistäminen pitäisi onnistua.” 

Esitin seuraavan säännöstön:

1. Kaikki väistävät liikuntarajoitteisia. Tähän joukkoon eivät rajoitu ainoastaan jonkin liikkumista rajoittavan vamman omaavat, vaan myös vaikkapa koiranulkoiluttajat, lastenrattailijat ja muut, jotka eivät ole niin ketteriä. Myös raskaat kantamukset haittaavat ketteryyttä, mikä on hyvä muistaa.
2. Nuoremmat väistävät vanhempia. Tässä ei varsinaisesti ole mitään kunnioita vanhempiasi -tyyppistä dogmatiikkaa, mutta se tekee asioista selkeämpiä.
3. Eläimet kulkevat aina pientareen puolella. Silloin omistajat voivat hallita niitä paremmin hankalissa ja joskus eläimille pelottavissakin tilanteissa. Lisäksi talutusnuorat ja muut härpäkkeet eivät kamppaa ketään.
4. Jos kaksi “samanvertaista” (en keksi tähän mitään hyvää ei-segregoivaa termiä) kohtaavat, voidaan tehdä niin sanottu väistötanssi puolelta toiselle. Mikäli kohtaajat ovat tolkun ihmisiä, tämä naurattaa molempia.
5. Välttäkää kävelykoodistosta paasaavia kahjoja. Niistä ei seuraa mitään hyvää.
6. Vastoin yleistä käsitystä, jalankulkijan paikkaa ei ole jalkakäytävällä määritelty. Siksi ehdotankin noudattamaan kohtia 1–5.

Tyttäreni on oppinut pyöräilemään männäsuvena. Tilannenopeus on mitä on, fillari seilaa kevyenliikenteenväylän laidalta toiselle ja pää pyörii kuin pöllöllä, ei liikennettä seuraten, vaan melkeinpä mitä tahansa ärsykettä. Menosuuntaan maltetaan katsoa satunnaisesti. Siihen yritän puuttua juoksemalla tuota kaksipyöräistä kanuunankuulaa kiinni tai huutamalla epätoivoisesti ”seeeeeiiiiiiiissssss!!!” Kumpikaan metodi ei varsinaisesti toimi. Suojateiden eteen hän on oppinut pysähtymään ja niiden yli taluttamaan menopelinsä, siitä voin ottaa rahtusen kunniaa.

Vastaantulijoita ja perässähiihtäjiä hän osaa varoa niin ikään satunnaisesti. Kenenkään päälle ei varsinaisesti ajeta, mutta ohitustilanteissa on kaksi toimintatapaa:

Yksi: Ohjaustangon armoton vispaaminen, mikä johtaa fillarin sakkaamiseen ja lopulta pysähtymiseen.
Kaksi: Pysähtyminen suoraan vastaantulijan eteen ja mykkänä tuijottaminen kuin italowasternissä konsanaan.

Molemmat menetelmät ovat sinänsä melko turvallisia, mutta myös turhauttavia, kun olen viikkotolkulla valistanut, että sinä voit kiertää nuo ihmiset ja ohittaa ihan kaikessa rauhassa. Ja kelloakin sopii käyttää, kun se siinä sarvessa töröttää.

Säännöstöni vaatiikin pientä päivitystä:

7. Kohdatessasi pyörällään kohjottavan leikki-ikäisen, saat toimia koko kylä kasvattaa -periaatteen mukaisesti ja ohjeistaa lasta ystävällisesti ohittamaan ns. kunnon kansalaisen tavoin.
8. Mikäli olet aggressiivinen huitoja-aikuinen, älä ota kontaktia lapseen, vaan katsele ihan rauhassa miten tilanne kehittyy.
9. Mikäli otat aggressiivisesti kontaktia lapseen, minä otan niin ikään vähemmän toverillista kontaktia sinuun.

Mutta sitten ovat niin sanotut vapaat kulkijat, flanöörit, samoojat. Heitä eivät lapset, koirat, keppikerjäläiset tai muut mierot haittaa, vaan jalankulkuväylä on heidän askeltensa avoin tutkimuskenttä. Missä ihmeessä sitä voi kävellä ja kuka väistää ketä, että yhteiskuntarauha säilyisi? Ei ole mitään ohjetta siitä. Ja taas on kaikkien sota kaikkia vastaan. Kaupungin silhuetti palaa.

“Ab alio exspectes, alteri quod feceris”, toteaa Publilius Syrus tarkoittaen suomeksi: Odota samaa itsellesi, mitä teet toiselle.

Otan vinkkejä vastaan sekä blogin kommenttiosiossa että somessa, jotka molemmat ovat tunnetusti asiallisen keskustelun tyyssijoja.