Kiukuttaa!

Suututti. En enää edes muista, miksi. Oliko matsi ruoasta lapsen kanssa vai tiskitappelu avovaimon? Ei sillä edes niin väliä. Hihat paloivat, päässä keitti, hermot menivät ja kaikki muut kielikuvat näiden mukana. En huutanut, mutta käytin taas kaiken kiukuttelurepertoaarini.

Minä osaan kiukutella todella monella eri tavalla. En haistattele tai hauku. Sen sijaan valikoimaani kuuluvat muiden muassa syyllistäminen, kärjistäminen, mielipiteiden vääristäminen faktoiksi, toisen sanomisien valikointi ja kääntely sekä kuningaslajini marttyyrius. Työpaikalla keinovalikoima on hieman eri. Siellä valjastan tarpeisiini ei-niin-hienovaraisen sarkasmin, kryptisyyden ja hiljaisuuden, jota ei kuitenkaan voi aivan suoraan tulkita mököttämiseksi. Mutta siis mököttämistähän se on. Ihan sellaista varsinaista raivoamista en harrasta. Joskus tulee puolin ja toisin oman kumppanin kanssa sanottua pahasti ja lapsellekin ärähdettyä. Niistä tulee kuitenkin jo sen verran kelju olo heti, että on todella parempi ensin yrittää niellä kiukkunsa ja antaa tunteiden tasoittua. 

Kiukun jälkeen iskee syyllisyys. Se soimaa ankaralla äänellään, että jatkan jotain hirvittävää ylisukupolvista traumaa, joka on periytynyt suvussa sota-ajoilta tai jopa isostavihasta asti. Että ei ole tunnetaitoja yhtään tai mitään muutakaan taitoja tässä opeteltu. Että ihan paska isi. Ihan paska kumppani. Vaikka en ole todellisuudessa mitään pahaa sanonutkaan, kunhan vain adrenaliini tekee temppujaan. Joskus tosin sanon pahastikin. Se kaduttaa aina.

Minä ja he

Tätä tekstiä varten kysyin kumppaniltani, miten hän omasta mielestään käyttäytyy ristiriitatilanteissa. Siinä tuoksinassa ei ole oikeastaan koskaan tullut analysoitua sitä, kun katse on kohdistettu tiukasti omaan napaan. Hän sanoi menevänsä lukkoon ja pikemminkin vetäytyvänsä. Itse koen hänen pitävän mykkäkoulua ja mököttävän, mutta totuus on, että hän hillitsee itsensä, ettei sanoisi mitään peruuttamatonta tai edes tarpeettoman ikävää. Kadehdittava piirre. Pienen tauon aikana on mahdollista rauhoittua ja kasata ajatuksia. Miettiä hieman, miten hankalan tilanteen nostaa uudelleen keskusteluun, sovitellen ja jotain yhteistä maaperää kartoittaen. Tämä on itse asiassa ihan validi neuvo: pidä jäähy. 

Omalla kohdallani jäähy on hankala paikka. Ei tulisi töksäytettyä niin ikävästi, jos tilanne on päässyt rauhoittumaan. Minulle hiljaisuus on vaikeaa. Pää sanoo, että asiaa pitäisi päästä heti puimaan, vaikka tosiasiassa tilanteen ollessa päällä purku on mahdotonta tehdä rauhallisesti ja toisen tunteet huomioon ottaen. Jäähyn aikana alan kelailla vaikka ja mitä ikäviä asioita päällä olevasta tilanteesta sekä menneistä asioista ja onnistun usein lietsomaan sillä pitkävihaisuuttani. 

En luonnostani ole kovin pitkävihainen, mutta kommunikaatiokatkos on omiaan lisäämään kaunaisuuttani ja pienentämään sielua. Hieman yllättäen hengitysharjoitukset ovat auttaneet kirkastamaan ajatuksia, vaikka aiemmin olen käyttänyt niitä lähinnä stressinpoistoon. Noh, ehkä tässä on kyseessä niin sanottu you say potatoe, mie sanon pottaatti -tapaus.

Lapseni kiukuttelee, kuten kolmivuotiaat yleensäkin kiukuttelevat: tunteella ja kovaan ääneen. Se on jotenkin helpompaa vastaanottaa, kun oma mieli ei kehittele mitään vasta-argumentteja. Turhaapa niitä olisi esittääkään, kiihtyneenä tai rauhallisena. Hänen kanssaan hermo menee – kuten varmaankin monilla vanhemmilla – fyysistä vastarintaa kohdatessani kiiretilanteissa. Näissä tapauksissa korotan ääntäni harkitusti ja ilmoitan, että nyt isi suuttuu. Vastareaktiona saan enimmäkseen naurua ja kommentin “Isi on hassu!” Onneksi tässä kohtaa hänen äitinsä ottaa usein komennon haltuunsa ja selittää, että isin hermostuminen on ihan aiheellista, eikä sille tulisi nauraa. Lapsen kiukuttelu laantuu usein, jos osaa ohjata hänen huomionsa toisaalle. Sitä on vain vaikea muistaa tilanteen ollessa käynnissä. Onneksi minulla on tulitukea. 

Kohti ymmärrystä

Olen alkanut työstää omaa äksyilyäni ja riitelytaitoa kiukkupäiväkirjan avulla. Merkitsen sinne ajan, paikan, tilanteen ja oman käsitykseni siitä, miten tilanne perkelöityi. Kirjoitan myös omia sanomisiani, että osaan hävet… analysoida niitä jälkikäteen. Ihan soiva peli on tuo päiväkirja. Samalla pääsen rypemään luonteelleni niin tyypillisessä itsehäpeässä. Yritän opetella vastaanottamaan toisen kiukkua ja pettymystä. Haluaisin ymmärtää hänen tunnetilansa ja kun itseäni suututtaa, hallita jäähdyttelyn jalon taidon. 

Helsingin Sanomat kirjoitti sutuhaka-mallista (linkki maksumuurin takana). Termi on lyhenne sanoista suututtaa, tuntuu, haluaa ja kannattaa. 

Mallin ideana on havainnollistaa sitä, että riidan hetkellä toiselle on hyvä kertoa, mikä itseä suututtaa, miltä se tuntuu, minkä asian tai muutoksen haluaisi toteutuvan ja miksi muutos kannattaisi.

Ajatuksena on, että riidan molemmat osapuolet voisivat kertoa omat harmistuksensa ilman ilkeilyä. Siis siten, ettei homma menisi hyökkäys–puolustus-vuorotteluksi. 

Mielenterveystalo purkaa sutuhaka-mallin neljään kohtaan:

1. Ensin kerrotaan, mikä suututtaa.
2. Sitten kerrotaan, miltä se tuntuu.
3. Sitten rakennetaan ratkaisua eli kerrotaan, mitä toivoo tapahtuvan.
4. Lopuksi kerrotaan, miksi yhteistyössä toimiminen kannattaa.

Vaikuttaa tavoittelemisen arvoiselta toimintatavalta. Tätä alankin harjoitella kiukkupäiväkirjan ja itseruoskimiseni ohella. 

Riitoja ja kiukutteluja tulee läheisten kanssa väistämättä, etenkin kun on väsynyt tai stressaantunut. Varsinkin silloin, kun edellä mainittujen yhdistelmä on nitistänyt aivojen maltilliset lohkot. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa. Tunteita pitää näyttää ja viestiä, että jokin asia ei ole itselle ookoo. Eri asia on, miten osaa silloin käyttäytyä. Tätä yritän työstää, kerrankin luvallisen raivokkaasti. Ehkäpä niitä tunnetaitoja pystyy siirtämään jossain vaiheessa myös seuraavalle sukupolvelle.