Keski-ikäisen aktivismi
Lainasin kirjastosta Naomi Kleinin teoksen Kun ei ei riitä. Lueskelen sitä samalla, kun nukuttelen tytärtäni. Teoksessa pureudutaan Trumpin ensimmäiseen kauteen ja kaikkeen sen lieveilmiöihin. Klein maalaa melko synkkää tulevaisuudenkuvaa suuryritysjohtoisen näennäisdemokratian tulevaisuudesta. Huolta kannetaan aiheellisesti planeettamme ekosysteemin sietokyvystä, ihmisoikeuksista ja ylipäätään siitä, miten ihmeessä me selviydymme tästä kaikesta. Näin Donaldin toisen kauden alusta käsin tarkasteltuna osa tuomiopäivän profetioista on jopa turhan kesyjä.
Siinä sitä kelpaa isän kuunnella juuri nukahtaneen lapsensa tuhinaa ja miettiä, mikä kaikki kauhu häntä tuleekaan odottamaan aikuisena, jos hengissä sinne asti selviää. Miten ihmiskunnan loputon itsekkyys ja vallantavoittelu tuhoaa lastemme tulevaisuuden. Tai kuten Klein asian asettelee:
“Hyvin monet kohtaamistamme katastrofeista ovat saman sairauden oireita: vallitsevan valtaoikeuksia korostavan ajattelun, jonka nojalla sekä ihmisiä että maapalloa voidaan kohdella kertakäyttöisinä.”
Päälle kun vielä lukee koto-Suomemme nykyisen hallituksemme verotuspoliittiset metkut, alkaa jo todella beetasalpaajille olla tarvetta. Jälleen herää tunne, joka julistaa: Jotain tarttis tehdä.
Yrityksiä aktivismiin
Äskettäisissä kunta- ja aluevaaleissa meni läpi useita tuttujani, niin oikealta, vasemmalta kuin keskeltä. Kaikilla tuntui olevan tärkeää sanottavaa niin alueelliseen kuin valtakunnalliseen päätöksentekoon. Seurasin ihaillen somesta heidän kampanjointiaan. Puoluetaustasta riippumatta kaikki välittivät asiastaan ja olivat selkeästi valmiita panostamaan paljon sen edistämiseksi.
Nuorena olin mukamas kovinkin aktiivinen maailmanparantaja: osallistuin kansalaisvetoomuksiin, kävin mielenosoituksissa ja rähisin noin muutenkin yleisesti – joskus aiheesta ja useammin jopa aiheetta. Protu-leiri antoi pontta laajempaan ajatteluun, mutta aktivismiin kirittävät vaikutukset kestivät sen yhden kesän verran.
Kasvissyöjäksi ryhdyin punkkariaatteen innoittamana joskus 14-vuotiaana. Yleisen säädön, kouluruokalan kasvissosekeiton ja aikansa maukkaan lakto-ovopikaruoan puuttumisen vuoksi paria vuotta pidempään tämä ei tainnut kestää. Lukiossa liityin SDNL:oon (myöh. Vasemmistonuoret), mutta isona vaikuttimenani oli kieltämättä silloinen tyttöystäväni, jonka kanssa saimme liiton kustantaman hotellihuoneen seminaariviikonlopuksi. Kuka hullu ei sellaista jätä käyttämättä.
Yliopistossa maailmaa parannettiin suurilla puheilla ravintola Wanhan Jokelan pöydissä – toisinaan ihan professoreiden tukemana. Tosiasiallinen parantelu keskittyi seuraavan aamun kankkuseen. Ravintolan sulkemispäätöstä vastustettiin kuitenkin aktiivisesti. Kuntavaaliehdokkaanakin ehdin pyörähtää, kun satuin olemaan Karkkilassa kirjoilla. Varasijalle pääsin, yhteenkään kokoukseen en. Kirjoitushommat pyörivät enimmäkseen hupailunäytelmien ja City-lehden urbaanin pohjoiskarjalaisen sykkeen ympärillä. (Huomaatteko: tällaista jälkeä syntyy, kun yrittää olla väen väkisin sarkastinen!) Ei nyt aivan vallankumouksen eturintamaa, sanoisin.
Tarve osallistua
Tämä ei tarkoita, ettenkö kokisi monia asioita puolustamisen, jopa taistelemisen arvoisiksi: tasa-arvo, sosiaalinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus, eettinen ruoantuotanto, lasten oikeudet, kulttuuri, koulutus… listaa voisi jatkaa. En vain tiedä, mistä aloittaa. Ehkäpä kirjoittamalla tämän tekstinpätkän? Ainakin fiksailemalla omia arkipäiväisiä tekemisiäni.
Voisin tietenkin ajatella, että työlläni kotoutumisen parissa on konkreettinen, humanitaarinen ja maahanmuuton pulmia laadullisesti parantava merkitys, kun niissä hommissa kerran pakerran. Näin varmasti toisinaan onkin, mutta ydintyöni on lopulta suomen kielen opettaminen, harkkapaikkojen etsimisessä auttaminen jatkosuunnitelmien tekeminen ja monen sortin paperityö maahanmuuttobyrokratian ihmeellisissä sokkeloissa. Sellaista ei-niin-hohdokasta peruspuurtamista päivästä ja vuodesta toiseen.
Kyseinen harmaahko virkamiesmäinen, joskin merkityksellinen, toimeni ei kuitenkaan vastaa siihen tarpeeseen, joka velloo kiukkuisena ja uhmakkaana vatsanpohjalla nousten sapen myötä kurkkua pitkin, kun seuraa uutistapahtumia tai lukee nykyaikaa edes ohuesti sivuavaa kirjallisuutta. Jotain tarttis tehdä.
Omasta viitseliäisyydestä on myös paljon kiinni; Pitkään aikaan en ole mihinkään rähinöintiin osallistunut. Tuorein mielenosoitukseni on Meillä on unelma (25.7.2015!), joka oli melko käsittämätöntä touhua nykymenoon verrattuna (hyvässä ja huonossa): Matias Turkkila puhumassa samalla lavalla kuin Paavo Arhinmäki sekä Ali Jahangirin kehotus dialogiin eturivin pitäessä mekkalaa Perussuomalainen-lehden päätoimittajan puhuessa. Olisiko tällainen asetelma nykyisessä, entistä polarisoituneemmassa Suomessa edes mahdollinen? Tuskin ainakaan suotava, kun irvokkaalta se silloinkin tuntui. Ja koko homma lähti liikkeelle perussuomalaisen kansanedustajan “monikultturalismia” kritisoivasta somepäivityksestä. Onneksi protesti asetti stopin tällaisille kirjoituksille. (Taas! Taas yritin sitä sarkasmia!) Toisaalta tapahtuma veti yhteen porukkaa monessa kaupungissa, ja eturivin artistit kävivät esiintymässä. Puhujina oli poliitikkoja kepua myöten. Ei tapahtuisi nykyään, ei sitten millään. ehkäpä juuri sen vuoksi itse pitäisi osallistua enemmän ja äänekkäämmin.
Convoy-mielenosoitusta seurasin livenä Youtubesta ja Punk in Finland -foorumilta, mutta motivaationi ei ollut yhteiskunnallinen, vaan sosiaalipornografinen. Kuten varmaan arvata saattaa.
Pride-kulkuetta olemme olleet parina vuonna koko perheen kanssa seuraamassa, mikä on ollut sellainen hyvän mielen juttu. Ei siinäkään ole fiilistelyä enempää tullut toisaalta osallistuttua.
Valtava velliperse
Tavataan sanoa, että vanhemmiten ihmisistä tulee passiivisempia ja konservatiivisempia. Minulle on käymässä päinvastoin. Naiivisti olen yrittänyt napsia aikuisuuteeni stoalaisuuden ja epikurolaisuuden – ristiriitaista, tiedän – parhaita paloja: tyytymistä, seuraamista, kohtuullisia nautintoja, mielenrauhan tavoittelua ja niin edelleen. Käytännössä en toimi näiden periaatteiden mukaan, vaikka haluaisin. Kun asiat vituttavat koko ajan niin paljon. Pitäisi varmaankin rähistä enemmän, osallistua enemmän, kirjoittaa enemmän… uskaltaa enemmän.
Ruuhkavuosina omaa aikaa pitää jakaa. Kolme kertaa loppunpalaneena yritän tehdä asioita kevyesti ja varovaisesti. Tämä johtaa aika helposti siihen, etten tee mitään. Pelkään, että jaksamisestani annetulla panoksella ei ole merkitystä. Mitä se sitten hyödyttää? Vai olenko vain kyyninen? Erilaiset ismit puhuttelevat iskevine julistuksineen, mutta ovat lopulta dogmaattisuuksineen petollisia. Kaikensorttista nuorempana kokeilleena jonkinlainen pick and mix eli irtokarkkiratkaisu lienee paikallaan. Olen yhden asian ryhmittymien kanssa hieman huonohermoinen.
Olen siis aktivismin suhteen valtava velliperse. Tuntuisi tekopyhältä vaatia kansaa barrikadeille, kun on itse poteroitunut kauas niiden taakse.
Platonin mukaan ihannevaltiossa olisi yksi työ yhtä tekijää kohden. Yhteiskuntaluokat jaettaisiin työläisiin, sotilaisiin ja filosofi-kuninkaisiin. Jotenkin kaikki olisivat tyytyväisiä ja yhteiskunta hyrräisi harmonisella radallaan. Kyllä kauhistuisivat Platon ja Sokrates, jos 2000-luvun nettiyhteiskuntaan pääsisivät tutustumaan: kaikki puuhaavat kaikkea samaan aikaan, ja hattuja vaihdetaan kvartaaleittain. Yhteiskunnallista keskustelua pidetään jopa velvollisuutena, vaikka siihen ei MV-lehteä (tai Cityä) suurempaa perehtyneisyyttä olisikaan. Filosofi-kuninkaat… ehkei niistä kannata tässä sen enempää puhua.
Ja sitten olen minä, joka maailmantuskissani yritän jotenkin hahmottaa tätä kaaosta, mutta onko se välttämätöntä tai edes tarpeellista? Palkka tulee tilille kerran kuussa, vuokra tulee maksettua ja maha täyttyy. Näinkö vähään minä oikeasti olen tyytyväinen? Kun lapseni kysyy kymmenen vuoden kuluttua, mitä tein, miten yritin parantaa perinnöksi jätettyä Tellus-rauniota, haluanko vastata: “Voivottelin kerran kuussa kahdesta kolmeen liuskaan blogia siitä, miten kaikki vituttaa.”
Jotain tarttis tehdä.
