Kaikki on meille koko ajan eksistentiaalista uhkaa koska keskitymme ymmärtämisen sijaan olemaan moraalipaniikissa

Viime vuoden parhaisiin tietokirjoihin lukeutuu saatananpalvontaa koskevaa, aivan hillittömäksi äitynyttä moraalipaniikkia 1990-luvulla käsittelevä Katri Ylisen teos Saatanallinen paniikki (Kosmos 2024). Ylinen aloittaa kirjan muistelemalla tätä 1990-luvulla vellonutta moraalipaniikkia ja etenee siitä sekä saatananpalvonnan että satanismin salonkikelpoistuneisiin muotoihin. Lisäksi sivutaan tahatonta komiikkaa pursuilevaa black metal -skeneä. Hän tutustuu myös aidosti synkkiin, usein äärioikeistoon kytkeytyviin rikollisiin virtauksiin. Kyllä niitäkin on.

Ylisen humoristinen ja heittäytyvä tyyli toimii aiheen käsittelyssä yllättävän hyvin ja hän on tehnyt perusteellista työtä. Teos poukkoilee vähän sinne ja tänne eikä sisäinen johdonmukaisuus aina ole ihan huipussaan, mutta kirja on silti todella hyvä. Kanelipullia syödään paljon.

Ylisen lisäksi asiaan on ansiokkaasti ja laadukkaasti tarttunut Tuomas Äystö kirjassaan Paholaisen perilliset. Satanismipaniikin synkkä historia (Like 2025).

– Satanismipaniikki on varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun tunnekuohu ottaa yhteiskunnassa vallan, Äystö sanoo Suomen Kuvalehden haastattelussa. Ja sellaista aikaahan me elämme. Taas kerran.

Olin yksi niistä ysärin nuorista

Kaksi seikkaa pomppaa heti esiin kun tätä ysärin saatananpalvontapaniikkia tarkastelee. Ensinnäkään se ei perustunut oikein mihinkään. Sellaista saatananpalvontailmiötä, jota kammottiin ei ollut. Toisekseen paniikki oli paljolti ideologisista syistä masinoitu. Fundamentalistiset kristilliset tahot saivat siitä vettä myllyynsä ja leipää pöytäänsä. Poliitikot tietysti haistoivat populistisen pelin paikan, johon kannatti tarttua. Ja moni tietysti oikeasti uskoi, että saatananpalvojat ovat valtava uhka meille kaikille.

Minua asia koskettaa, koska olin yksi niistä ysärin nuorista, joka kuunteli raskasta musiikkia ja pelasi roolipelejä. Olin siis aivan hilkulla suistua saatananpalvonnan synkkiin syövereihin! Niiltä ajoilta on jäänyt vahvasti mieleen paniikin paraatiesimerkki, Patricia Pullingin kirja Noidankehässä (Kuva ja Sana 1993), jota luimme yläasteella ja nauroimme makeasti. Toinen hyvin elävä muisto on, kun uskonnon tunnilla yläasteella piti tehdä esitelmä. Marssimme kaverini kanssa sanomaan, että haluamme tehdä sen saatanasta. Opettaja pohti asiaa vakavasti aikansa ja kielsi sitten. Se olisi kuulemma ollut liian vaarallista. Esitelmän teimme jostain muusta aiheesta, en muista mistä, mutta kielto tietysti kannusti perehtymään asiaan omalla ajalla. Opin paljon, mutta sitä en saanut koskaan selville, miksi sen esitelmän tekeminen olisi ollut liian vaarallista.

Älyttömät moraalipaniikit tekivät voitokkaan paluun

Toiseksi asia koskettaa juuri nyt, koska olemme lipuneet uuteen älyttömien moraalipaniikkien aikakauteen. Viime vuoden lopulla rakenneltiin paniikki ruotsalaisen seksuaalikasvattaja ja kirjailija Inti Chavez Perezin pojille suunnatusta seksivalistuskirjasta Respektiä – Seksikirja pojille (Gummerus 2019). Kirja jaettiin vuonna 2019 kaikkiin suomalaisiin ylä- ja yhtenäiskouluihin osana Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa Lukuklaani-hanketta. Paniikin rakentamista ei lainkaan hillinnyt se, että kirja on julkaistu ja jaettu kouluihin viisi vuotta sitten eikä kukaan silloin kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Kirja itsessään on varsin perusmuotoinen, kieltämättä varsin suorasukaista kieltä käyttävä, mielestäni kohtalaisen laadukas seksivalistuskirja. Luultavasti se on tavoittanut kohderyhmänsä selvästi paremmin kuin perinteisempi, kapulakielinen valistus.

Seksikirjapaniikki on vain yksi esimerkki tämän ajan moraalipaniikeista, joita konservatiivinen populismi, sivulatauksiin perustuva kaupallinen media sekä somealustojen algoritmien ohjaus yhdessä rakentavat. Esimerkiksi Sanna Marinista (sd.) tehtiin hetkessä tauotta toppi päällä bilettävä ja valtiolta aamupalojaan varastava narkomaani. Mika Lintilästä (kesk.) tehtiin hetkessä kännipäissään hölmöilevä rappioalkoholisti. Eduskunnan välihuuteluita on tarkasteltu mikroskoopilla. Uudet ravitsemissuositukset kasvoivat hetkessä eksistentiaaliseksi uhaksi koko elämäntavallemme, koska prosessoitua lihaa tulisi niiden mukaan syödä vähemmän. Poliitikoilta tivataan jatkuvasti tuomiota milloin millekin asialle tai ilmiölle. Koneen säätiön apurahapäätöksistä viritellään moralistisia, tiedevastaisia pöyristymisiä jokaisella rahoituskierroksella.

Jopa niin sanotusta Therian-ilmiöstä lähdettiin somessa ja paikoin lehdistössäkin pahasti laukalle. Siis siitä, että lapset leikkivät olevansa eläinhahmoja.

Maailma pelottaa, joten näkökenttä kapenee

Miksei kukaan ajattele lapsia, kysynpä vaan? Miksi me taas laitamme lapsemme kasvamaan yhteiskunnassa, jossa hylkäämme tosiasiat, syvällisen perehtymisen sekä yritykset aidosti ymmärtää. Syöksymme moraalipaniikkiin ja heimoutuviin raivoihin, joita populistit ja fanaatikot virittelevät poliittiseksi käyttövoimakseen. Eiväthän ne populistit ja fanaatikot kikkailuissaan onnistuisi jos me emme lähtisi mukaan tähän sekoiluun.

Salman Rushdie kutsuu kirjassaan Voiton kaupunki (WSOY 2024) tällaista avarakatseisuuden, erilaisuuden ja syvällisemmän ymmärryksen kieltävää liikehdintää uusoikeaoppisuudeksi. Rushdie sijoittaa sen myyttiseen fiktioon, mutta hyvin osuvalta se kuulostaa myös suomalaisessa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Aito perehtyminen asioihin on tämän opin mukaan liian vaarallista. Kun maailma pelottaa, näkökenttä kapenee ja syyllisen löytäminen helpottaa hetkeksi eksistentiaalista tuskaa. Ilmeisesti olemme edelleen yhteiskuntana avuttomia tämän hyvin inhimillisen sosiaalipsykologisen ilmiön edessä.

Lapseni kuuntelee muun muassa mustaa metallia. Onko minun nyt kaiveltava jostain Riku Rinteen kirjat esiin ja ryhdyttävä kuuntelemaan niitä levyjä takaperin vaarallisten sanomien varalta tai muuten koko yhteiskunta romahtaa saatanalliseen anarkiaan?

Pasi Huttunen

Katri Ylinen. Saatanallinen paniikki. Kosmos 2024. 388s.