Jättäkää meidät aamuvirkut rauhaan!

Kirjoitin Lapselliset miehet -WhatsApp-ryhmäämme: “Aamuvirkulta täältä Tampereen-junasta oikein sellaiset saludonkatkuiset heippa-hei ja moikka-moi -huomenet isi-pisi-isukeille! 

Onko kellään mitään jonossa, vai mahtuisiko tälle viikolle multa jatkoa Aapon kronotyyppikirjoitukseen?”

En saanut potkuja kollektiivista, vaikka selkeästi moisella retoriikalla aihetta olisi ollut. Yökyöpeli-Aapo tosiaan kirjoitti aamuvirkkujen ehdoilla pyörivästä yhteiskunnasta, ja täten tunnustan kuuluvani tähän viimeistään puoli seitsemältä, mielellään jo viiden jälkeen heräävään ihmislajiin. Jos olen saanut nukkua yön rauhassa, toisin sanoen ilman suurempia “Isi, peitto päälle!” -huuteluita, herään jopa ärsyttävän pirteänä. Näin ainakin aamukoomaisen kumppanini mielestä. Minkäs sille voi: kun on valmiina toimintaan, on valmiina toimintaan. 

Törmäsin pariin aamuihmisten sitaattiin: ”Hukkaa tunti aamulla ja saat metsästää sitä koko päivän” ja ”Aamun ensimmäinen tunti on päivän peräsin”. Ensimmäinen on Dublinin arkkipiispa Richard Whatelyn kynästä, toisen loihe lausuman yhdysvaltalainen saarnaaja Henry Ward Beecher. Jo herrojen ammatit ja kansallisuudet vihjaavat, millaiseen arvomaailmaan tällainen aamuisen uutteruuden ylistys pohjaa. 

Otsikossa esitetty vaatimus ei kohdistu iltavirkuille, vaan samoille tahoille, joille aamuvirkut valituksensa suuntaavat. Peesaan Aapoa siinä, että yhteiskunta voisi myöhäistää monia toimintojaan. Aamut nimittäin kuuluvat minulle ja vasta sen jälkeen koneiston rattaille, joiden sekaan hyppään ansaitsemaan jokapäiväistä leipääni (otsa hiessä). Jos käy niin onnekkaasti, että herään jo aamuviideltä, köllöttelen ensin tunnin ja lueskelen jotain, pyörin somessa, kirjoitan paskoja novelleja Dive-kansiooni, joka on nimetty Paskoja novelleja hylkykierrokselle tai ihan vain ajattelen omia harhaisia ajatuksiani. Toisin sanoen hommaan aamulla samaa kuin iltavirkut iltaisin. Aamukahviakin joisin pari tuntia, jos vain olisi mahdollista. En missään nimessä ole varhaisena lintuna matojahdissa ja valmiina uuteen päivään. Päin vastoin – yritän viivyttää sitä niin pitkään kuin vain mahdollista.

Nykyinen työni sallii vuorokauden venyttelyn molemmista päistä: Opetukseni alkaa vasta yhdeksältä – ja sekin toistaiseksi verkossa! Aamusta jää siis aikaa pitkien kahvien hörppimisen lomassa laittaa perheelle aamupalaa, siivoilla, viedä lapsi päiväkotiin ja parhaassa tapauksessa käydä repimässä kuntosalilla vajaan tunnin treeni. 

Aina en ole näin onnekas, sillä muutama seikka häiritsee aamutuntien rauhaani:

1. Työmatkat. Tänään nousin ennen viittä ja suoriuduin Maunulasta Pasilaan Tampereen-junaan jo ennen kuin muu perhe heräsi. Työmatkoja on melko harvoin, mutta ne alkavat todella aikaisin. Opiskelijoiden kolmesta viikosta kuukauteen kestävät työharjoittelupätkät, joissa pitää reissata ympäri eteläistä Suomea, ovat poikkeus. Onneksi kolmen jälkeen herääminen ei tuota minulle kovin suuria vaikeuksia.
2. Kokoukset. Aina toisinaan joku aamuterroristi keksii, että “Hei, pidetäänpäs kokous kahdeksalta aamulla! Laitetaan sille nimeksi joku hassunhauska aamupuurokahvijumppapalsu ja huomennellaan niin maan perkeleesti.” Täysin en tätä tuomitse, sillä puolestapäivästä neljään aivoni ovat melko hyödytöntä massaa. Sen lisäksi aamupalaverit ovat enimmäkseen etänä, joten voin tönöttää sohvalla siistihkö paita ja bokserit verhonani. Enkä ole niin kiukkuinen ja pihalla kuin iltapäivästä.
3. Myöhään nukkuminen. Tuntuu siltä, että eräs päivän parhaista hetkistä on ohi, jos muut heräävät ennen minua. Illalla oma aika menee hukkaan, kun joka tapauksessa väsyttää. Kuitenkin myönnän, että univelkaisena ruuhkavuosirauniona joskus pitkään nukkuminen on ihan paikallaan.
   
4. Liian aikaisin herääminen. Herääminen itsessään ei ole kovin haitallista vaikkapa aiemmin tekstissä mainitun peitonpäällelaittokomennon seurauksena. Uudelleen nukahtamisen vaikeus on tuttua vaikkapa työstressiä poteville, joita nyt on meissä akateemisissakin entistä enemmän. Sitä päätyy selaamaan LinkedIniä yökolmelta vain huomatakseen, että siellä on enemmän työvoimatarjontaa ja vihreitä rinkuloita kuin TE-toimistossa ja sen logossa. Ryhtyy helposti kelaamaan, että kenelle uupumusstressipäissäni sanoin ja mitä sanoin ja mitä tarkoitin ja millä sävyllä ja, ja, ja… Tällaisessa vaiheessa tosin saikun pohtiminen on jo paikallaan. 

Mikäli onnistun loikkimaan näiden neljän sudenkuopan yli ja pääsen nukkumaan kymmeneen mennessä, seitsemän tunnin yöunet ovat taatut. 

Aapo kysyy tekstissään, miksi meidän on pyrittävä vuorokausirytmiin joka suosii puolta ja sorsii toista? Kehtaan väittää, että vaikka se ilmiselvästi sorsii toista puolta, ei se meidän aamuihmisten puoltakaan varsinaisesti suosi. Varhaisaamun tunnit ovat nimittäin minun – eivät yhteiskunnan, työmarkkinoiden tai isänmaan. Niille olen varannut 8-10 tuntia päivästäni muutoinkin.

JK. Vuorotyöläisten rytmi on sitten asia erikseen. Kaikki välitön ja ehdoton rakkauteni heille.