Haluan opettaa lapsilleni, että voi tehdä vaikka olisi peukalo keskellä kämmentä

Vehje-orkesterin kappaleessa kerrotaan, että suomalaisen miehen sielu muistuttaa erehdyttävästi vatupassia.
Toimittaja Ville Toivonen tunnustautuu kolumnissaan Maaseudun Tulevaisuudessa (18.8.2025) väpelöksi. ”Kun ei ole koskaan ollut millään lailla näppärä eikä minkäänlainen tekniikka ole koskaan kiinnostanut, asioista tulee oikeasti yllättävän vaikeita”, hän kertoo ja lisää, että Savossa tällaisia ihmisiä kuvataan sanalla väpelö.
Vaikka en tunnustaudu savolaiseksi tietystä sukurasituksesta huolimatta, tunnustaudun väpelöksi. Kaikki on ihan saakelin vaikeaa kun ollaan teknisten vempeleiden kanssa tekemisissä. Ainoan poikkeuksen tähän muodostavat älylaitteet ja tietokoneet, joiden kanssa olen ehkä hiukan keskimääräistä paremmin sinut. Järjestelmäkamerankin kanssa pärjään hyvin.
Olen esimerkiksi pitänyt tapanani julistaa, että jos osaisin korjata ja pitää kunnossa autoja, hankkisin jonkun 1990-luvun maastoauton ja ajaisin sillä lopun elämääni. Nyt minulla on joku saakelin hybridi, josta en ymmärrä sitä vähää ja kalliiksi tulee. Se vanha auto veisi enemmän aikaa kuin rahaa jos taitoa olisi.
Haluaisin pyöräillä enemmän, mutta ainahan siitä munamankelista on jotain hajalla. Jotain olen joskus saanut korjattua, mutta yhtä usein luultavasti aiheuttanut vähintään vastaavan määrän vahinkoa. Aikaa ja hermot ovat tietysti palaneet.
Omakotitaloasuminen olisi helpompaa jos pikkuremontit hoituisivat rutiininomaisesti.
Ja niin edelleen.
Tee silti itse
Tässä kohtaa näkemyksemme kuitenkin eroavat Toivosen kanssa: ”Olen vuosien saatossa ymmärtänyt esimerkiksi sen, että yrittämällä sellaista mitä ei yhtään osaa, saa yleensä vain lisää vahinkoa aikaan”, hän kirjoittaa. Vaikka amerikkalainen ajattelija Homer Simpsonkin totesi, että yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen, olen vankasti sillä kannalla itse, että ei nyt hyvä tavaton luovuteta noin helposti.
Olimme esimerkiksi tässä hiljattain hakemassa peräkärryllistä puita metsästä. Autoilemaan opetteleva teini-ikäiseni ajoi. Kun tuli aika kääntää auto kärryineen sillä surkealla metsäpolulla, teimme niin, että irrotimme kärryn, siirtimme sen sopivan kohtaan ja sitten peruutimme auton siihen niin, että oli helppo kääntyä.
Tämä soti pahan kerran soveliaisuudentajuani vastaan. Valistin kieli poskessa lastani, että ensin olisi pitänyt yrittää vähintään puoli tuntia veivata sitä autoa kärryn kanssa. Vasta sitten olisi voinut seuraavan puolen tunnin veivaamisen ajan harkita luovuttamista ja asian tekemistä tällä helpommalla tavalla.
Samalla tajusin, että ajattelen näin jossakin määrin ihan oikeasti.
Katteetonta optimismia tarvitaan
Kun muutimme aikanaan tähän omakotitaloasujiksi, niin silloin pikkuremonttien suhteen ratkaisuja oli helppo tehdä kun rahaa ei ollut. Tein itse. Niissä hommissa kesti pitkään, oli monenlaista yritystä ja erehdystä eikä jälki juuri koskaan ollut priimaa, mutta valmista ja käyttökelpoista tuli.
Toki apuakin saatiin joissakin sellaisissa hommissa, joista ei kerta kaikkaan olisi tullut mitään. Esimerkiksi sähköhommia en lähtenyt tekemään yrityksen ja erehdyksen kautta. Joidenkin hankalien paikkojen taperointikin jäi suosiolla muille. Tämän tunnistaa Toivonenkin ja erittelee, että on oikeasti ammattitaitoa ja lupia vaativia asioita, ja sitten on tilanteita, jotka ovat ongelmia väpelöile, mutta eivät tekijöille. Mutta en vieläkään, vaikka nyt ehkä rahaa olisikin, allekirjoita tätä, että ei kannata yrittää.
Savolaisorkesteri Vehkeen kappaleessa Aarreloitsu kerrotaan, että suomalaisen miehen sielu muistuttaa erehdyttävästi vatupassia. Silloin on hyvin jos seinät ovat suorassa, mutta annas jos kupla karkaa viivojen välistä. Menee kaikki. Kappaleen rivien välistä luen myös vahvan itsetekemisen eetoksen. Ei se muiden tekemä seinä vain ole sama, vaikka olisi miten suora.
Ei tästä meidän yhteiskunnastamme olisi koskaan tullut mitään jos meillä ei olisi ollut riittävää määrää ihmisiä varustettuna riittävällä määrällä katteetonta optimismia.
En minä olisi koskaan oppinut sitä peräkärryä veivaamaan jos en olisi itsepäisesti sitä yrittänyt helpompien tapojen sijaan. Siksi aion julistaa lapsillenikin, että kannattaa se opetella. Se, miksi niin pitäisi tehdä sen helpomman tavan sijaan on sitten eri keskustelu. Mutta osaan veivata.
Pasi Huttunen