Ettei vaan ylpisty – ja osaisi edes hävetä

Vanhempiemme ja isovanhempiemme – saati sitä edeltävien sukupolvien – aikaan ei juuri lapsia kehuttu. Lapsi ylpistyy, ajateltiin. Olisi sinänsä kiinnostavaa tietää, mitä tällaisella ylpistymisellä sitten oikein tarkoitettiin. Että lapsesta tulisi leuhka tai kopea?

Toki omien onnistumisiensa ja saavutustensa hautaaminen istuu suomalais-luterilaiseen kansalliskuvaan kuin Saarijärven Paavo nöyränä antamassa puolet sadostaan naapurille. Hiljaa, nöyränä, kiitosta odottamatta. Ylpistymättä. Vaan olisi Paavokin voinut olettaa naapurinsa häntä vuolaasti kiittelevän, kun nälkäkuoleman partaalta heidät pelasti. Ehkä jopa ilahtuvan ansaituista kehuista ja kiitoksista Tarina ei toki kerro, kiittikö naapuri vai olisiko koko hommasta peräti opittu jonkinlainen yhteis- ja vaihdantatalous hengen pelastamiseksi vastaisuudessakin.

Eksyin aiheesta.

Pitääkö lasta siis suojella ylpistymiseltä vai saisikohan kehumisella esimerkiksi vahvistettua itsetuntoa ja jopa kiritettyä uusiin onnistumisiin?
Väestöliiton vanhemmuuden asiantuntija Johanna Sassalin mukaan tärkeää on, miten ja mitä kehutaan:
“Lapset ovat hyviä huomaamaan, onko kehu aito. Silti vaatimattomampaakaan piirustusta ei pidä teilata. Ylistämisen sijaan voi kehaista vaikka teoksen värejä tai lapsen keskittymistä piirtämiseen. Lapselta voi myös kysyä, mihin hän on itse tekemisessään tyytyväinen.”
Kehua siis kannattaa, muttei kannata kehua pelkkiä tekoja, vaan myös luovuutta, sinnikkyyttä ja yrittämistä. Siinä muun hyvän lisäksi resilienssi ja empatiakykykin kehittyvät. Ulkonäön kommentointia sen sijaan kannattaa välttää. 

Mitenkäs sitten häpeän tunne, joka kulkee ylpeyden vastinparina? Saako häpeää tuntea? Pitääkö häpeää tuntea?

Hyvä terveys -lehden artikkelissa Emma Suominen kirjoittaa, miten häpeä siirtyy sukupolvelta toiselle: “Jos tunteiden ilmaisua ja näyttämistä hävetään kotona eikä tyytyväisyyttä omiin saavutuksiin saa tuoda ilmi, lapsi oppii toimimaan samoin. Ainoa sallittu poikkeus on humalatila: silloin saa olla hölmö ja hillitön ja jopa rehvastella saavutuksillaan.” Ja toisaalta jos tunteiden ilmaisua – myös häpeän – kaihdetaan, miten häpeän kokemukselle kehittyy minkäänlaista resilienssiä. Eli häpeä koetaan niin lamauttavaksi, ettei uskalleta tehdä mitään, joka voisi laukaista sen. Väitän, että juttuja on parempi hommailla häpeäntunteesta huolimatta. 

Jonkinlainen järkevän ja vahvistavan kehumisen sekä häpeäntunteen hyväksymisen kombo voisi toimia omana kasvatuslinjanani. Ja myös itsekasvatuslinjanani, sillä en se minäkään mitenkään valmis paketti ole. 

Oma äitini on katkaissut tämän häpeän ketjun, ja hänelle voin puhua onnistumisista – ja etenkin epäonnistumisista. Kuunteleva korva on aina kallellaan. Mummini harmitteli tätä kehumattomuuden kasvatuskulttuuria muutama viikko sitten: “Olisi varmasti pitänyt kehua. Mutta silloin ei kehuttu. Ettei vaan ylpisty.” Siinä se taas tuli. 

Suominen jatkaa artikkelissaan: “Masennusta ja työuupumusta, jopa syöpää on pitkään pidetty häpeällisinä asioina. Niihin liitetty hävettävyys on kuitenkin lieventynyt, kun julkisuuden henkilöt ja muut arvostetut kasvot ovat kertoneet avoimesti kokemuksistaan ja taisteluistaan näitä sairauksia vastaan. Se on tuonut ennen kielletyt ja haudatut asiat yleiseen keskusteluun, ja jos jostakin asiasta voidaan keskustella avoimesti, se ei ole enää tabu.”

Juuri näin! Häpeälliseksi koettuja asioita voi myös normalisoida ja purkaa stigmoja (puoli)julkisen keskustelun kautta: “Internetin keskustelupalstat ovat mahdollistaneet myös uhrien kokemusten jakamisen anonyymisti. Myös ennen noloina ja häpeällisinä pidetyistä äitiyden ongelmista keskustellaan ja blogataan nykyään avoimesti.”

Olen yrittänyt kehitellä omaa psyykeäni sekä onnistumisten että epäonnistumisten käsittelyyn. Onnistumiset jaan suurella riemulla – silläkin riskillä, että joku väittäisi minun olevan leuhka tai ylpistynyt. Samalla nöyräksi vetää se, että aika harvaa kiinnostaa tekemiseni oikeastaan millään saralla. Saan vouhkata ihan rauhassa. En ole päässyt ylpistymään. 

Resilienssiä yritän kasvattaa hakemalla töitä, joita en voi saada ja lähettämällä novelleja kirjoituskilpailuihin, joita en voi voittaa. Hylsyt ja hiljaisuus vituttavat tovin, mutta tuleepahan tarkasteltua sitä, mikä tekeminen minulle on oikeasti tärkeää ja mihin pystyn häpeästäni huolimatta. Harvoja saavutuksia sitten voikin juhlia ja nauttia kehuista, ylpistymisen uhallakin.

Ajatustani komppaa työterveyspsykologi Anna Granlundin haastattelu Hesarissa (maksumuurin takana): ”Vaikeaankin tunteeseen voi vähitellen totuttautua, etenkin, jos sen kohtaaminen vie kohti jotain itselle tärkeää: esiintyminen muiden edessä ei tunnukaan enää niin pelottavalta tai kumppanille uskaltaa tunnustaa rakkautensa.”

Toivottavasti kehujen saaminen ja häpeän käsitteleminen ovat seuraavalla sukupolvella vielä paremmin hanskassa, niin ei tarvitsisi näin hirveästi heidän kikkailla.