Änkyrä

Täytin heinäkuussa 42 vuotta. Tietyt ikääntymisen merkit ovat ilmeisiä: painoa kertyy, nukkumaan pitää päästä mielellään yhdeksän maissa ja karvaa kasvaa käsivarsiin ja selkään. Harmi, ettei ylähuuleen, sillä haluaisin mielelläni sellaisen hienon James Hetfield -partaviiksikombon. Salilla tuloksia ei saavuta enää samalla tavalla kuin pari-kolmekymppisenä, vaikka elintavat ovatkin siistiytyneet kokolailla. Paikat menevät helposti jumiin.

Nämä ovat kuitenkin siedettäviä keski-ikäistymisen ominaisuuksia. Pahin muutos on tapahtunut henkisellä puolella. Minusta on hyvää vauhtia tulossa änkyrä. 

Änkyryys ei tarkoita sellaista herttaista Tuomas Kyrön mielensäpahoittajan ymmärtämättömyyttä nykymaailmaa kohtaan, jolloin valituksen aiheet ovat melko lempeitä ja ymmärrys maailmanmenoon löytyy keskustelemalla nuoremman sukupolven kanssa tai ihan vain kokemalla elämää kodin ulkopuolella. Änkyryys on jotain pahempaa ja peruuttamatonta. 

Pappa ei hiffaa

Lupasin parikymppisenä itselleni, että yrittäisin ymmärtää nuorten maailmaa myös vanhempana. Utopiani perusteena oli sosiaalisen median voittokulku, joka toi koko maailman ihmisten, etenkin nuorten, päivittäisen elämän, näkökulmat ja puhetavan ulottuvilleni. Kunhan vain seurasin oikeita kanavia, olisin mukana. Jokainen uusi sana, media tai villitys – ei se mitään, pappa on mukana ja sekä tsennaa että hiffaa!

Todellisuudessa olen alkanut karttaa teini-ikäisiä julkisilla paikoilla. He pitävät kovaa meteliä, puhuvat asioista, joita en tunne sanoilla, joita en ymmärrä ja ovat itse asiassa vähän pelottavia. Vaikka minä niin haluaisin pitää heistä ja ymmärtää! Onneksi en valinnut peruskoulun opettajan uraa. Tai ehkä juuri valintojeni vuoksi en osaa suhtautua nuorempaan sukupolveen mitenkään kovin järkevästi – en tunne heitä lainkaan. 

Pihalla somesta

Olin todella väärässä. TikTokista ja Snapchatista olen täysin pihalla. Sen verran ensimmäisestä ymmärrän, että Facebookini kelasyötteeseen tulee joitain algoritmin valikoimia pätkiä. En läheskään aina tajua niiden merkitystä. Snäpätä en osaisi, jos nyt joku aseen kanssa sellaista tulisi vaatimaan. Näitä tuoreemmista medioista olen jo täysin tietämätön (mikäli sellaisia on).

Yritän Instagramissa ja YouTubessa seurata parikymppisten tilejä, mutta niiden ilmaisu ärsyttää. Tietysti valitsen sellaisia tilejä, joiden aatemaailma on lähellä omaani: vihervassareita, feministejä ja muuta idealistista hommaa. Silti ärsyttää. Veikkaan, että syinä ovat heidän ehdottomuutensa sekä tapa tiivistää monimutkaiset asiat pariin virkkeeseen ja meemiin. Toisaalta keski-ikäiset ja seniorit somessa ovat moninkertaisesti pahempia.

Facebook, nettifoorumit ja chatit kuuluivat omaan aikuistumiseeni silloin muinoin. Homman juju oli keskustelu, hyvässä ja pahassa. Nyt täysveriset (minua vanhemmat) änkyrät ovat pilanneet nekin. Uudemmissa medioissa minua harmittaa julkisen keskustelun puute. Ei tulisi mieleenikään laittaa yksityisviestiä jollekulle tuntemattomalle, vaikka mitenkä ja kuinka hienon instakelan hän olisi tehnytkään.

Pihalla kulttuurista

Juuri nuorisosomesta syrjäytymisen vuoksi olen ajautunut kauemmas nuorten kulttuurista. En tiedä mitään uusia artisteja, kirjoja, sarjoja tai leffoja. Ja mikä pahinta: keskustelua niistä. Menee vielä vajaat kymmenen vuotta, kun oma lapseni alkaa toden teolla vihkiytyä ikäistensä kulttuurissosiaaliseen elämään sillä intensiteetillä kuin vain nuoret osaavat tehdä. Sen ajan lienen tuomittu tämän hetken mieltymksiäni vahvistavien algoritmien digitaaliseen kierteeseen. Kun aika koittaa, olen entistä enemmän pihalla sekä teknisesti että sosiaalisesti. 

En minun tarvitse olla jotenkin ajan hermolla, trend, hip, cool, tätä päivää ja niin edelleen. Olisi noloa olla Steve Buscemin How do you do, fellow kids -meemi. Jos yrittäisin olla pysyä ajan hermolla, olisin varmaankin säälittävämpi kuin rehellisesti pihalla oleva keski-ikäinen. Pelkään yksipuolistumista ja olen alkanut taantua: Luen kirjoja, jollaisia olen lukenut nuorena. Kuuntelen musiikkia, joka on tehty ennen tätä vuosituhatta. Vittuunnun seuraamaani sosiaaliseen mediaan, joka on täynnä botteja ja sellaisia änkyröitä, jollaiseksi pelkään itsekin muuttuvani. Nuorena noloilta pitämäni asiat tuntuvat nyt hyviltä ja turvallisilta. Ysäripoppi tuo nostalgisia tunteita. Ehkä parempi populaarikulttuurinen viittaus on ukki-Simpsonin toteamus, siitä miten hän ei ole enää nykymenossa mukana:

“I used to be with ‘it’, but then they changed what ‘it’ was. Now what I’m with isn’t ‘it’ anymore and what’s ‘it’ seems weird and scary. It’ll happen to you!” 

Siltä tämä todella tuntuu!

Ehkä minussakin on tulevaisuus?

Nuorison paheksuminen on toki jo vuosituhansia vanha keski-ikäisten harraste. Sokrates vaadittiin tilille Ateenan nuorison korruptoimisesta. Siis jo silloin nuoriso oli käppäukkojen mielestä pilalla. Säälittävää. Monelta äikänmaikkakaveriltani olen kuullut, miten valveutunutta, fiksua ja empaattista nykynuorisolaiset ovat. Eikä minulla ole tilastojen valossa mitään syytä epäillä sitä. Esimerkiksi, kuten Markus Kaakisen esitys osoittaa, nuorten rikollisuus on vähentynyt viime vuosikymmeninä. Piikki tilastoissa oli toki vuosien 2020–2021 kohdalla, mutta syiden spekulointi lienee jonkun sosiaalikriminologin hommaa, ei änkyräbloggarin.

Onneksi kirveeni ei ole vielä kaivossa. Lapseni on yhdeksän vuoden kuluttua teini-ikäinen. Se antaa aikaa kehittyä hänen kanssaan. Aiemmin pidin pieniä lapsia ärsyttävinä. Kun sain omani, solahdin mukaan heidän maailmaansa helpommin kuin olin kuvitellut. En tietenkään osaa asettua nelivuotiaan asemaan, mutta nyt kykenen tarkkailemaan heidän maailmaansa empaattisesti ja riemuiten uuden löytämisestä. Ehkäpä seuraavalla vuosikymmenellä kykenen ymmärtämään nuorten maailmaa ja ottamaan iisimmin, vaikka en olisikaan kaikesta aivan perillä.