Aikaa ruudulla

Väsymys, ylivilkkaus, keskittymisen puute, menetetyt yöunet, vahingolliset sisällöt, lukemisinnon lasku, PISA-tulosten romahtaminen, epäsosiaalisuus… Ne kaikki ovat täällä, ja syy löytyy ruudusta, sen edestä ja takaa. Tai ainakin ongelmia hanakasti haetaan sieltä. Ruudut ovat täällä joka tapauksessa. Voisiko niiden kanssa oppia elämään ja olemaan? 

Pasi kirjoitti edellisessä Lapsellisten miesten blogissa älylaitteiden ongelmista koulussa. Aapo puolestaan pohti, voiko videopelaamiseen suhtautua positiivisesti. 

Historian valossa vanhempien yritykset suitsia nuorten tekemisiä ovat melko rajatut. Noh, Sokrates saatiin pois päiviltä korruptoimasta Ateenan nuoria. Farkut ja rock taitavat edelleen olla joukossamme, mutta niiden kanssa olemme oppineet elämään. Aiemmin kirjoja syytettiin rappiosta, sitten televisiota, nyt suoratoistopalvelut tyhmentävät lapsiamme. En ole varma, onko radio aikoinaan toiminut lasten ja nuorten syntipukkina. Veikkaan, että on.

Mitä on ruutuaika?

Lastemme mediaongelmat tuntuvat kiteytyvän yhteen käsitteeseen: ruutuaika. Pohdin itse usein, mikä olisi omalle kolmevuotiaalleni sopiva ruutuaika. Olen rajannut tietyn ajan päivästä ohjelmien katseluun ja peleihin. Toisinaan aika ei täyty, mutta toisinaan se ylittyy. Rajoja vedellessäni olen melko harvoin miettinyt, mitä tämä ruutuaika oikeastaan sisältää ja mihin sitä pitäisi käyttää. 

Meillä lapsi kuluttaa kuvaruudun välityksellä lähinnä Pikku kakkosta ja Muumeja. Toisinaan myös leikki-ikäisille suunnattuja pelejä. Hän ei kuitenkaan ole loputtomiin kiinnostunut niistä, vaan alkaa vaatia ihmiskontaktia: leikkejä, lukemista ja muuta vastaavaa. Kasvatusviisautta kiireisille -podcastissa huomautetaan viisaasti, ettei ruutuaikaa pitäisi käyttää lapsenvahtina eikä teknologia korvaa sosiaalista kanssakäymistä. Näihin ajatuksiin on helppo yhtyä, mutta mitäs tehdään silloin, kun toinen vanhempi on kiinni työhommissa ja toinen yrittää vääntää pikaisesti jotain terveelliseksi luokiteltavaa syötävää koko perheelle? Vanhemmuus on syyllisyyden suo. Näissä tilanteissa en ajattele, kuinka paljon sitä ruutuaikaa on tänään käytetty.

On esitetty että koko ruutuajan käsite olisi syytä unohtaa. Tätä en ehkä kuitenkaan uskalla allekirjoittaa, mutta pohdiskelisin tarkemmin sen merkitystä. Satu Irisvik ehdottaa Ylen Aktissa, että ruutuaika konseptina pitäisi heittää kokonaan romukoppaan, mutta pitäisin sen muistuttamassa itseäni passiivisesta viihteen kuluttamisesta. Irisvik esittää terävän huomion siitä, miten ja mihin laitteita käytetään. Passiivinen kuluttaminen on kieltämättä ongelma. Tämä koskee tosin myös minua.

Maailma muuttuu

Kaikesta lasten mediankulutuksesta pelaamista vanhemmat tuntevat huonoiten. Tämä ei toistaiseksi päde meillä, mutta miten tulevaisuudessa? Ja mikä vaurio tulee olemaan? 90-luvun alussa leikeissämme seikkailivat Freddy Krueger ja John Rambo, vaikka elokuvia ei oltu vielä katsottukaan. Näitä eivät minun vanhempani tunteneet laisinkaan. Edellä mainitut hahmot, Robocop ja monet muut olivat joka tapauksessa osa kulttuurista ympäristöämme. Elokuvatkin tulivat tosin VHS-kopionkopioilta katsottua jo alakouluiässä Hellraiserien ja vastaavien ohella. Itse en traumatisoitunut, mutta kaikki on tietysti yksilöllistä. 

Nykyisen sukupolven lapset pääsevät kaiken lisäksi käsiksi heiltä kiellettyihin sisältöihin joko tarkoituksella tai vahingossa aiempaa helpommin. Oman sukupolveni piti turvautua kavereihin, löyhämoraaliseen Ärrän tätiin tai ikärajoista piittaamattomaan Karkkilan Bio Pirtin lipunmyyjään nähdäkseen jotain todella raffia. Sarjakuvissakin portinvartijana oli usein valveutunut kirjastonhoitaja. 

Lapset tekijöinä

Mitäpä, jos turvautuisimme osin lapsiimme digitaalisen sisällön asiantuntijoina? He voivat kasvattaa vanhempia ja opettajia omaan mediamaailmaansa. Meille jäisi puolestamme tehtäväksi olla kiinnostuneita ja vetää niitä paljonpuhuttuja rajoja. Kokemuksellinen, hapuileva oppiminen yhdessä ehkä mieluummin kuin aikuisten tiukka, autoritäärinen – ja ennen kaikkea usein perustelematon – kontrolli?

Lapset voivat myös olla aktiivisia sisällöntuottajia, eikä se välttämättä tarkoita altistumista vaaroille tai edes luovuutta näivettäville turhuuksille. Vaikka näin bloggaajana sanonkin.

Ruutu autaa mediakielitaidon, ja miksei ihan tavallisenkin, kehityksessä. Miten ruutuaika silloin enää määritetään, kun kuvataan, editoidaan, suunnitellaan, kirjoitetaan ja puuhataan kaikkea sinne ruutuun päätyvää? Kyseessä ei välttämättä edes ole uuden ajan höpötys: Opettelin ensimmäisiä englannin kielen sanoja esikoulussa, kun pähkäilin, miten King’s Questissa olisin saanut sir Grahamin tekemään muutakin kuin kävelemään ruudun halki. Opettelin nuotteja Amiga 500:n musiikkiohjelmalla. Nykyteknologia tarjoaa viihdesisällöt myös siten, että niiden kuluttajista voi tulla aktiivisia toimijoita. 

Koko perhe mukana

Optimistisesti toivon, että XR (siis nämä kaikki VR-, AR ja muut hommat) yhdistää joskus korkeakulttuurin, arkiliikunnan, populaarikulttuurin, pelit, videosisällöt ja monet muut. Silloin oma kehollisuus olisi mukana digimaailmassa. Toivottavasti myös koko perhe. Hyviä esimerkkejä ovat jo esim. takavuosien hitit Nintendo Wii ja Pokémon Go. (Joo, olen vanha, joten ihan uusimpia en tiedä.) 

Lapsi oppii mallista. Minä tunnustan, että itse tarvitsisin ennaltamääriteltyä ruutuaikaa. En esitä mitään ehdottomia rajoja. Oma toiveeni olisi viettää perheen kanssa aikaa ilman älyvehkeitä tai “Katson yhen työsäpon vielä” tai “Yksi Pipsa vielä!” -kommentteja. Ruutuaikalaskuri ja kontrollisovellukset ovat ihan näppäriä värmeitä, mutta voisivatko vanhemmatkin sitoutua niihin? Ainakin siihen ruutuaikaan. Jos tätä peliä haluaa pelata kaksilla korteilla, on parasta joko tehdä se salaa tai valmistautua selittelemään.