Lasten lukuhaaste Vol. 2
Joku aika sitten kerroin, kuinka sarjakuvat löysivät tiensä Kiikkuvan kirjapyllyn perheeseen. Nyt hyvin pienessä ajassa tilanne on etenkin Ketunhännän kohdalla kärjistynyt niin, ettei hän enää lue oikeastaan mitään muuta kuin sarjakuvia.
Ensimmäisen kouluvuoden aikana Ketunhännän lukutaito kehittyi hurjan harppauksen. Nykyään Kettulainen lukee jo yllättävän sujuvasti ja myös äänettömästi. Tästä huolimatta Ketunhäntä ei ole ihan itsenäisesti lukenut vielä yhtäkään lastenromaania. Ja lastenromaanilla tarkoitan siis tässä yhteydessä kirjaa, jossa on selvästi enemmän tekstiä kuin kuvia.
Olen ymmärtänyt, että sarjakuvat ovat erityisesti 7–8-vuotiaiden poikien juttu. Ketunhännällä voi siis olla meneillään uusi ”vaihe”. Mutta oudolta se silti tuntuu, että lapsi, joka vielä hetki sitten nautti erityisesti huumaavan pitkistä tarinoista, on äkkiä kiinnostunut vain ja ainoastaan sarjakuvista.
Oloni on ristiriitainen: Haluan kunnioittaa lasten omia lukumieltymyksiä, mutta samalla toivon, että he löytäisivät kaunokirjallisuuden maailman.
Talvella sain Sudenkuonon ja Ketunhännän innostettua itsenäiseen lukemiseen perheen yhteisen lukuhaasteen avulla. Nyt päätin kokeilla, innostaisiko lukuhaaste lapsia lukemaan myös astetta vaativampia tekstejä.
Meillä on tapana käydä joka kesä Linnanmäellä. Lapset odottavat tietysti tätä jokakesäistä huvipuistopäivää ihan todella innoissaan. Tänä kesänä lupasin, että kunhan Ketunhäntä ja Sudenkuono ovat molemmat ihan itse lukeneet yhden lastenromaanin, jossa on vähintään 80 sivua ja selvästi enemmän tekstiä kuin kuvia, vien heidät palkinnoksi Linnanmäelle.
Kiikkuvan kirjapyllyn lukuhaaste Vol. 2 sisältää siis tavallaan kiristystä ja lahjontaa. Ei sentään vielä uhkailua.
Kauhulla odotin, miten pojat tähän uuteen aika tiukkaan lukuhaasteeseen suhtautuisivat. Ovathan he kuitenkin edellisinä kesinä päässeen Lintsille ihan ”ilmaiseksi”.
Mutta odottamaani vastarintaa ei kuulunutkaan. Sudenkuono, joka on pojista ehdottomasti kilpailuviettisin, valitsi heti haasteen kuultuaan hyllystä kirjan (Pirkko-Liisa Perttulan Kummitusperhe Kammoset) ja aloitti hitaasti ääneen lukien oman urakkansa.
Ketunhäntä jäi miettimään kirjavaihtoehtoja. Ehdotin Puluboi- tai Pikku Vampyyri -kirjoja. Ketunhäntä pyöritteli päätään. ”Entäs joku Risto Räppääjä?”, kysyin. ”Ehkä”, Ketunhäntä vastasi.
Lopulta päätimme mennä yhdessä kirjastoon ja kysyä kirjasuosituksia.
Itsekseni mietin, että ehkä tällaiset pojat, jotka juuri keikkuvat itsenäisen lukemisen kynnyksellä tarvitsevatkin vain enemmän vaihtoehtoja innostuakseen pidempien tekstien lukemisesta. Ehkä he kaipaavat vielä kutkuttavampia ja koukuttavampia helppolukuisia kirjoja. Jotain, joka todella kolahtaa niin lujaa, että pää meinaa räjähtää.
Katsotaan, mihin kirjaan Ketunhäntä lopulta päätyy.
