Kirjoja uhmaikäiselle
Uhmaikä on sana, jota en usein lasten kuullen käytä. Selitän mieluummin, että kyse on oman tahdon, tunteiden ilmaisun ja sääntöjen noudattamisen opettelusta. Sitähän se on, henkisen kasvamisen prosessi.
Tiedän, että joillakin lapsilla ei ole kunnon uhmaikää. Joissakin perheissä pieni venkoilu ruokapöydässä on jo merkki lapsen uhmasta. Meidän perheessä lapset ovat kuitenkin voimakastahtoisia ja heistä kaikki ovat käyneet läpi myrskyisiä uhmakausia. Jokainen vuorollaan on heittäytynyt dramaattisesti maahan pitkin pituuttaan kirkumaan ja potkimaan esimerkiksi keskellä katua, päiväkodin eteisessä tai bussissa.
Nuo tilanteet eivät varsinaisesti ole vanhemmuuden huippuhetkiä. Onneksi lasten kanssa on joskus myös älyttömän hauskaa.
Karhuntassun viimeisin uhmakausi on ollut pitkä. Nyt 4-vuotiaana hän raivostuu välillä salamannopeasti ja noina hetkinä kaikki opitut neuvottelutaidot lentävät romukoppaan. Veljessarjan nuorimmaisen osa ei ole helppo: Vanhempien lisäksi kaksi isoveljeä komentelevat ja pompottelevat miten sattuu. Aina saa olla pitämässä puoliaan.
Eniten Karhuntassua suututtaa, kun joku on ”epää”, eli epäreilua. Valitettavasti Karhuntassun elämässä on paljon ”epää”: Isoveli saa kutsun synttäreille, mutta Karhuntassu ei. Isoveli pääsee futistreeneihin, mutta Karhuntassu ei. Isoveli saa pukeutua takkiin ja housuihin, mutta Karhuntassu joutuu laittamaan haalarin. Lista on loputon.
Tietysti tarjoamme myös Karhuntassulle erityisiä omia juttuja, mutta ne eivät poista tilanteita, joissa lapsi joutuu harjoittelemaan suurten tunteidensa hallintaa.
Välillä Karhuntassun tunnemyrskyjä helpottaa lukuhetki. Olen etsinyt näitä tilanteita varten kirjoja, jotka käsittelevät omaa tahtoa ja sisarussuhteita.
Tässä kolme kotimaista kirjavinkkiä uhmaikäiselle:
Anneli Kanto & Noora Katto: Kastehelmi Virtanen ja oma tahto
Anneli Kannon kirjoittama ja Noora Katon kuvittama Viisi villiä Virtasta -sarja on ihana. Kirjat käsittelevät vuorotellen viisilapsisen perheen sisaruksia ja heidän arjen haasteitaan ja kommelluksiaan.
Sekä tarinoiltaan että kuvituksiltaan kirjat ovat herkullisia. Niissä lapset ovat aktiivisia toimijoita, jotka keksivät ratkaisuja hankaliinkin tilanteisiin. Sisarusten väliset kahnaukset ja tunteet ovat juuri niin rajuja ja koskettavia kuin todellisuudessakin.
Kastehelmi on perheen kuopus. Kastehelmi Virtanen ja oma tahto -kirjassa hän pääsee isosisarustensa mukaan lelukirpputorille. Yhteinen retki 2-vuotiaan uhmaikäisen kanssa ei ole isommille sisaruksille ihan helppo. On samalla kauhistuttavaa ja kiherryttävän hauskaa, että suloisesta Kastehelmestä kuoriutuu täysverinen hirviö.
Meidän perheessä tästä kirjasta vaikuttui eniten Ketunhäntä. Hän selaili yhteisen lukuhetken jälkeen kirjaa pitkään ja luki sen lopulta itse uudelleen kannesta kanteen. Esikoisena hän joutuu usein tilanteisiin, joissa on tarpeen keksiä ratkaisuja pienempien lasten kiukutellessa. Ehkä kirja tarjosi Ketunhännälle uusia vinkkejä tai vertaistukea.
Ben Furman: Elina kesyttää tiikerin
Oman kokemukseni mukaan monet psykologian ja psykiatrian ammattilaisten kirjoittamat lastenkirjat aiheuttavat lukijalle lähinnä myötähäpeää. Valitettavasti hienoista teorioista ja esimerkkitarinoista ei ole hyötyä, jos kerronta kangertelee tai henkilöhahmot ovat parhaimmillaankin laimeita löllyköitä.
Ben Furmanin Elina kesyttää tiikerin on tässä sarjassa raikas poikkeus. Vaikka kirjan tarkoituksena on opastaa aikuisia, se ei aliarvioi tai saarnaa. Päinvastoin, kirjan ratkaisut löytyvät aikuisten persoonallisista tavoista kohdata lapsi.
Tarinassa äiti ja isovanhemmat etsivät helpotusta Elinan kiukkukohtauksiin. Käy ilmi, että äidillä itselläänkin on kiukutteluhistoriaa ja valmiita tunteiden säätelyyn liittyviä harjoituksia takataskussaan. Kirja kuvaa hauskasti myös Elinan näkemyksiä aikuisista. On aina virkistävää, että lastenkirja tarjoaa sekä lapsille mahdollisuuksia ymmärtää aikuisten tunteita että aikuisille keinoja ymmärtää lapsen tapoja toimia.
Kirjan lopussa Furman selittää yksinkertaisesti ja selkeästi, mitä kiukkukohtaukset ovat ja kuinka niihin voi reagoida. Mielestäni hyvää tietoa, jopa aikuisten omien kiukkukohtauksien varalle. Taidan tarinan lisäksi lukea vielä kirjan tämänkin osion omille lapsilleni.
Maijaliisa Kauppinen: Tilli Mössönpoika
Maijaliisa Kauppisen kirjoittama ja kuvittama Tilli Mössönpoika vuodelta 1983 on oikea uhmakirjojen klassikko. Se on jatko-osa Kauppisen teokselle Mössö Urhoollinen.
Tarinassa pieni metsähiiri Tilli, jolla on yhdeksän isompaa sisarusta, sairastuu ENPÄS-tautiin. Hän ei enää halua tehdä kuten vanhemmat ja sisarukset käskevät, vaan lähtee karkuteille ja joutuu jännittävään seikkailuun. Lopussa Tilli löytää takaisin perheensä luo ja hänen kunniakseen järjestetään lettukestit. Ja matkansa aikana Tilli tietysti oppii kaikenlaista.
Huhulimetsä, jonne Tilli karkumatkallaan päätyy, on aika hurja paikka, eikä kirja siksi mielestäni sovi kaikkein heikkohermoisimmille uhmaajille. Karhuntassun mielestä Huhulimetsässä ei kuitenkaan ole mitään pelottavaa. Päinvastoin, hän haluaisi ”mennä Huhulimetsään retkelle, koska siellä voi nähdä oikean huuhkajan”. Mutta tämä asenne saattaa johtua siitä, että Karhuntassulle metsäretkeily ja esimerkiksi laavulla yöpyminen ovat tuttua puuhaa.
Erityisiä sympatiapisteitä Tilli Mössönpoika saa siitä, että muistan kirjan omasta lapsuudestani. Tarina sisältääkin pikkuisen 80-luvun lastenkirjallisuudelle tyypillistä pelottelua. Rivien välissä lukijan annetaan ymmärtää, että aikuisia uhmaavat lapset joutuvat vaaroihin. Onkin oikeastaan aika tervehdyttävää lukea oman lapsuuden aikaisia kirjoja ja huomata, millä keinoin itseen on aikanaan yritetty vaikuttaa. Olen kuulemma itsekin ollut melko dramaattinen ja uhmakas lapsi. Ehkäpä Tilli Mössönpoikaa on luettu tälle tyttöselle useampaankin otteeseen.
Kirjan tarina on kuitenkin eheä ja omaperäinen. Pidän myös siitä, että mukana on loruja, eivätkä tekstit ole liian lyhyitä. Lisäksi kirjan kuvitus on kerrassaan hurmaava. Se viehättää takuulla sekä lapsia että aikuisia.
