Lapset ovat sopeutuvaisia, sanotaan – ja sanotaan ihan oikein. Lapset sopeutuvat verikokeisiin, kun äidit pökräilevät näytteenottotuoleissa heidän alleen. Lapset sopeutuvat uusiin hoitajiin, muuttoihin, itsenäiseen nukahtamiseen, vaipattomuuteen ja päiväkodin aloitukseen, kun äiti pelkää ja välttelee niitä kuukausikaupalla pää pullollaan kauhuskenarioita.

Muutoksen konkreettisesti koittaessa olen todennut itselleni kerta toisensa jälkeen, että eihän tätä olisikaan tarvinnut hermoilla. Hyvinhän tämäkin meni.

Bye bye, perheenomaisuus

Mutta on myös juttuja, jotka menevät lasten osalta hyvin äidin jäädessä jälkikäteen kipuilemaan. Tällainen tilanne on nyt käsillä, kun vaihdoimme esikouluvuoden alkamisen myötä pienestä, perheomisteisesta päiväkodista kunnalliseen paikkaan.

Mentiin ja tultiin miten haluttiin.

Kävin jo huokailemassa entisen päiväkodin portilla omistajille, että lapset ovat solahtaneet erinoimaisesti uuteen päikkyyn, mutta äidillä onkin enemmän sopeutumisvaikeuksia. Samalla kiittelin uudelleen aiemminkin kiittelemistäni asioista: pikkupäiväkoti todella oli kodinomainen. Mentiin ja tultiin miten haluttiin, asioissa joustettiin puolin ja toisin, ja kaikki aikuiset ja lapset tunsivat toisensa.

Laitosmaisempaa

Ja nyt niitä asioita, joiden kanssa kipuilen tai vähintään opettelen uusia toimintatapoja kunnallisen ja täten laitosmaisemman päivähoidon asiakkaana:

Toinen ei tiedä aikatauluja ja toinen päivän kuntoa.

– Päivittäinen hoitoaika pitää ilmoittaa sähköisesti kaksi viikkoa etukäteen. Melko haastavaa perheessä, jossa toinen vanhempi on osittaisella sairauslomalla, ja toinen ei aamulla töihin lähtiessä aina tiedä, minkä vuorokauden puolella pääsee palaamaan saati minne on menossa. Toinen ei tiedä aikatauluja ja toinen päivän kuntoa – melkoinen duo.

Tässäpä vasta ensimmäinen esimerkki polullani yksityisestä päivähoidosta vieroittautumisessa. Ensi kerralla jatketaan ja ollaan huolissaan muun muassa tiedon ja hampaiden puolesta.