Mitään ei voi tehdä normaalisti. Tämä oli kieltämättä useamman vuoden ajan säännöllisesti päässä kummitteleva ajatus kolmosten äitinä. Normaalilla tarkoitan ilman kohtuutonta suunnittelua, järjetöntä käytännön vaivalloisuutta sekä vähintään puolison mutta mielellään myös kolmannen aikuisen avustusta.

Kolmosvauvojen hoitaminen oli aivan oma lukunsa. Tai ainakin meillä oli jo esimerkiksi 10–20 yösyötön myötä. Sittemmin olen kuullut, että maa kantaa päällään myös kolmosia, jotka ovat lähes vauva-ajan alusta asti heränneet yhteensä kolmeen kertaan yössä. Noista ajoista voit lukea lisää blogin alkupäästä.

Vielä 4-vuotiaatkin…

1-, 2-, 3- ja vielä 4-vuotiaidenkin kolmosten kanssa oli vielä aikas käsittämätön määrä tekemistä, hikoilua ja säätämistä. (Tekemisen puutetta ei varsinaisesti vieläkään ole.) Viime kesänä en voinut kuvitellakaan, että olisin lähtenyt lasten kanssa ilman toista aikuista uimarannalle. Oli kerta kaikkiaan mahdoton kuvitelma, että siitä oltaisiin selvitty sekä hengissä että ilman totaalista hermojen suikaloitumista.

Mutta arvatkaapa mitä tein juuri äsken? Kävin kolmosten kanssa ja ilman muita aikuisia uimassa. Aika extempore, ehdottoman rennosti ja ihan muina naisina sen enempää asiaa edes miettimättä. Nolla vaaratilannetta, nolla huutamista tai muuta hermojen kiristymistä, ja kaikilla oli kivaa.

Tavallaan kuin ketkä tahansa sisarukset.

Nyt kun alkaa miettimään, niin meillä voidaan nykyään tehdä todella paljon asioita normaalisti. Itse asiassa kolmosuus ei kovin paljoa haasta arkea, poislukien ne tietyt tilanteet, kun kaikille pitäisi vaikka opettaa samaa taitoa suunnilleen samanaikaisesti. Tavallaan he ovat kuin ketkä tahansa sisarukset. Positiivisesti kolmosuus kyllä näkyy kaikin mahdollisin tavoin.

Ei koskaan tylsää

He ovat toistensa parhaat ystävät, ja heillä on älyttömän hauskaa keskenään. En taida muistaa lasteni koskaan sanoneen, että heillä olisi tylsää tai ei olisi tekemistä. Sen version olen kuullut, missä ei ole kaveria. Näin käy esimerkiksi kahden tehdessä jotain mikä ei kolmatta kiinnosta. He huolehtivat ja välittävät toisistaan sekä lohduttavat ja auttavat toisiaan.

He ovat melko hyviä jakamaan. Heitä kiinnostaa todella monet samat asiat. He keskustelevat tosi paljon keskenään. He saavat toisistaan rohkeutta uusissa tilanteissa, ja väitän kolmosuuden osaltaan tehneen heistä poikkeuksellisen avoimia ja sosiaalisia.

Parasta seuraa

Kauas on tultu siitä voimien ponnistuksesta, kun ensimmäisen kerran keskellä kylmintä talvea alkuvuodesta 2021 vuorasimme lapset neljään tai viiteen kerrokseen vaatteita ja vällyjä, ladoimme heidät poikittain tuplakärryihin ja teimme hurjan seikkailun 300 metrin päässä olevaan pizzeriaan. En (tavallaan onneksi) tiennyt kaikkea edessä olevaa tekemisen määrää. Mutta enpä osannut maalailla tämänhetkisiä ilon aiheitakaan.

Jännittää, ei juurikaan pelota.

Tässä normaalissa elämässämme lapset voivat ulkoilla keskenäänkin, pyyhkivät pyllynsä, käyvät suihkussa ja pukeutuvat, harjaavat hiuksensa (ja yksi laittaa ponskarinsa), keräävät sopivasti kiristäessä lelunsa, ovat upeaa seuraa juhlissa, bussilla tehdyllä leffareissulla, uimarannalla, aitaamattomissakin (!) puistoissa, pyöräretkellä, metsässä, huvipuistossa tai oikeastaan missä tahansa, enkä juuri nyt keksi minne heidän kanssaan en voisi mennä.

Menemisestä puheen ollen, olenkin menossa ensi kuussa viikon lomalle lasten kanssa ilman toista aikuista. Lähtökohtaisesti ilman toista aikuista, mutta läheisiä on kyllä tulossa piipahtelemaan tai muutamiksi päiviksi. Jännittää, ei juurikaan pelota. Kauas on siis myös tultu siitä, kun syvimmässä uupumustilassa en selvinnyt muutamaa tuntia lasteni kanssa ilman apua.

On kesäinen ja kiitollinen olo. Toivon sinulle samaa!