Siirry sisältöön
Hattutemppu – Kolmoset kerralla

Nyt väsyttää

07.02.2021

kuva väsyneestä naisesta

Kuva: Stephanie Ghesquier /Pixabay

Olo on enimmäkseen väsymyksestä tai onnesta sekava, ja apukäsirekrytointi on käynnissä.

Kirjoittiko joku aiemmin tällä viikolla ehtivänsä ulkoilla? Sittemmin en ole ehtinyt. Tai jos olisinkin, en ole jaksanut. Vajaan kahden viikon kotikolmostelun jälkeen olo on enimmäkseen väsynyt. Kirkkaina hetkinä myös erittäin, erittäin onnellinen. Kotipalvelun työntekijän tai jonkun läheisen täällä apuna ollessa optimistinen. Tuntuu, että tarvitsemme lisää apukäsiä.

Ensi viikolla palaveeraamme sosiaaliohjaajan kanssa, ja olen jo etukäteen tiedustellut kotipalvelutuntien lisäämisestä. Meneillään on myös lisätyövoiman rekrytoiminen läheisistä sekä sähköisen kalenterin luominen tälle omalle apuköörille. Sinne kukin voi varata itselleen sopivat ”työvuorot”.

Totesin ystävälleni, että niin aamu-, ilta- kuin yövuoroonkin saa tulla. Vuoro voi alkaa ja päättyä vapaavalintaiseen aikaan ja olla pituudeltaan mitä tahansa, vaikka vain parikin tuntia. Ystäväni tähän totesi, että eihän kaksi tuntia ole yhtään mitään. On se. Kahdessa tunnissa ehtii vaihtaa aika monta vaippaa ja tiskata vaikka kaikki tuttipullomme.

Olemme onnekkaassa tilanteessa, koska meillä on läheisiä keitä kysyä.  Toki rajansa silläkin, kuinka paljon heillä on mahdollista osallistua tähän 24/7 -rumbaan. Ja rajansa sillä, kuinka monia ja missä elämäntilanteissa olevia uskallamme kaikenlaisten infektioiden pelossa kotiin päästää. Korona ei edes ole huolilistan kärjessä näin pienten kohdalla.

En halua vain selvitä

Ongelma ei ole selviäminen. Kyllähän tästä selviää. Kai. Muutkin ovat selvinneet. Mutta en halua vain selvitä. En halua sinnitellä, kärsiä, nälkiintyä, kuivua ja menettää kaikkia muistikuviani ihanista vauvoistamme. En halua pelkästään suorittaa. Sitäkin on eittämättä edessä mutta kumpa ei pelkästään sitä. En halua olla surullinen, koska vauvamme eivät ole saaneet olla tarpeeksi sylissä oli se sitten meidän vanhempien tai jonkun muun turvallisen ihmisen syli. On sydäntäsärkevää ja riittämättömyyden tunnetta potenssiin sata kuunnella vauvan itkua, kun molemmat sylit tai ruokapaikat ovat jo varattuja.

En ollut vielä raskaus- tai vauvojen sairaala-aikana ajatellut, että tulen olemaan tilanteessa, jossa ainoastaan erityisjärjestelyin voin mennä roskakatosta kauemmas. Ainakaan vielä se ei ahdista, mutta kyllähän se ajatuksia herättää. Melkoinen elämänmuutos. Toisaalta, en myöskään tiennyt olevan mahdollista puhua puhelimessa täysin vakavissaan kakasta 20 minuuttia. Elämä on yllätyksiä täynnä.

Viime viikolla luulin elämän loppuvan rintapumpun reistaamiseen. Muutaman kyyneleen jälkeen kävi ilmi, ettei se loppunutkaan. Hankaloitui vain hetkeksi, mutta oikeanlaisen teipin myötä elämä jatkui.

Olen kuullut joiden vanhempien valvovan nukkuvien lasten vieressä varmistaen että hengittävät. Ehkä olen huono äiti, mutta minulla ei oikeastaan ole ollut aikaa istua sängyn (tai siis äitiyspakkauksen pahvilaatikon) vieressä pelätä vauvojen puolesta. Tavallaan siunaus.

Vauvojen huone, jossa alkuun yksi tai kaksi heistä nukkui, on muuten nyt harraste- ja jäähyhuone. On osoittautunut helpoimmaksi pitää heidät kaikki käden ulottuvilla olohuoneessa. Kotona pitää olla lämmin pikkuisia varten, mikä tarkoittaa kuumia oloja meille isoille. Jäähyhuoneen ovi kiinni, ikkuna auki ja sekä keho että aivot viilentyvät. Ja kyllä, aivotoimintaa on: maidot, D-vitamiiinit, äidinmaidonvahvike, rauta, maitohappobakteerit, tuttipullo- ja pumpputiskit, kylpy, pierulääke…

PS: Sattuneesta syystä tekstit tulevat ainakin osin olemaan aiempaa pikaisempia (sekavampia?) sepustuksia. Jaksa mukana eihän sitä tiedä jos vaikka sattuu vielä joku huolellakin laadittu pätkä joskus ilmestymään.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »