Lasten kanssa päivät ovat (toisinaan) pitkiä ja vuodet (aina) lyhyitä. Kliseinen lausahdus on mukailtuna aivan totta. On käsittämätöntä, että maanantaiaamuna rullasin kolmosten kanssa kohti esikouluvuotta. Varsinainen esikoulu ei vielä ole alkanut, mutta lapset siirtyivät uuteen päiväkotiin sitä varten. Vaikka vastahan me vanhemmat harjoittelimme heidän hoitamistaan teho-osastolla…

Lapset ovat muistelleet ilosta itkevää äitiä.

Kolmen koplan vaikuttaisi olevan melko helppo mennä uusiin tilanteisiin. He eivät (lähes) koskaan ole yksin. He saavat tukea ja turvaa toisistaan, näin myös uuden päiväkodin alkaessa. Järisyttävintä se oli minulle.

Lapseni lappasivat muina tyttöinä ja poikina kaurapuuroa naamaan, kun minä istuin päiväkodin sohvalla itkemässä liikutustani ja hieman sitä myös selittämässä läsnä olleille aikuisille ja lapsille. Siinä he nyt ovat, niin innokkaina ja cooleina esikoululaisina. Kotona lapset ovat moneen kertaan viikon mittaan muistelleet ilosta itkevää äitiä.

Pikakelaus, ei best of -kokoelma

Kolmen samanikäisen lapsen kanssa on puuhaa riittänyt. Väsymys on tuttu kaveri, ja usein päivät ovat tuntuneet liiankin pitkiltä ja tapahtumarikkailta. Mutta minne vuodet katosivat? Ja mitä muistan niistä? Tässä pikakelaus. Ei pikakelaus siksi, että en ehtisi kirjoittaa. Pikakelaus, koska oikeasti muistikuvat ovat paikoin hataria. Saadakseni otteen näistä vuosista kirjoitan lähinnä konkreettisista maamerkkeinä hahmottuvista tapahtumista, en niinkään lämpimimpiä muistoja. Niitä on paljon, ja ne ansaitsisivat oman tekstinsä.

Syksy 2020. Olin vain muutamia kuukausia aiemmin, loppukesästä, saanut tietää vatsassani lymyilevistä kolmosista. Kuitenkin synnytys oli jo ihan nurkan takana, joulukuulle kaavailtuna. Maailman lyhyin raskaus, kuvailen usein, sillä ennen ensimmäistä ultraa en uskaltanut uskoa koko raskauteen. Ja sitten se olikin menoa…Mieli ryntäili ennen kaikkea käytännön asioiden parissa (mitä tarvitaan ja miten paljon, millainen auto ja turvakaukalot ja niin edelleen) mutta myös riskiraskauden huolissa.

Raskauden seuranta oli tiivis. Luulin pitkään olleeni seesteinen, järkevä ja melko huoletonkin, tai ainakin hyvin luottavainen hoidon suhteen. Jälkikäteen olen arvellut, että näihin aikoihin alkanut unihäiriö saattoi liittyä jollain tasolla blokattuihin pelkoihin.

Kuvastavat kuvat

Syksy 2021. Kolmoset olivat hieman alle vuoden ikäisiä. Kesän ajan tukena ja turvana ollut vauvojen yöhoito loppui. Loppuikohan kotipalvelu kokonaan? Joka tapauksessa se loppui aivan liian aikaisin. Alle vuoden ikäisten kolmosten kanssa ollaan vielä hyvin alkutaipaleella, eikä tekemisen määrä varsinaisesti ole vielä helpottunut tai helpottamaan päin aikoihin.

Olin myös väsyneempi ja masentuneempi kuin kukaan, mukaan lukien itseni, tajusi. Jälkiviisaana olisi pitänyt taistella palvelun jatkumisen puolesta. Ehkä oma toipumiseni olisi päässyt parempaan vauhtiin, ja koko perheen hyvinvointia se taatusti olisi edistänyt.

Osasikohan herra C jo kävellä vähän ennen lähtöä?

Unikoulu aloitettiin kotona näihin aikoihin, ja sitä jatkettiin Turkin matkalla. Sinne matkustimme, jotta puolison Turkkiin muuttaneet ja sinne helpommin pääsevät sukulaiset saivat tavata meitä. Lapset ottivat reissussa ensi askeleitaan. Osa tuettuina, osa tukemattomina, ja osasikohan herra C jo kävellä vähän ennen lähtöä? En muista.

Ensi kerralla jatketaan syksyisessä Turkissa 2021 sekä plarataan läpi syksyt 2022–2026. Mitä kävikään vaippojen, reissaamisen ja järjenkäytön kanssa?