En enää muista enää normaalia aikaa. En siis tarkoita aikaa ennen kolmosia – eikös tämä arki aina ole ollut kolmen vauvan kanssa touhuamista? Tarkoitan aikaa ennen flunssaa ja koronakaranteeneja.

Keskuudessamme on nyt pyörinyt peräjälkeen kaksi flunssaa koko sakin läpi, ja niiden lomassa olemme olleet kahteen otteeseen koronakaranteenissa. Tällä viikolla käytin flunssaisinta lapsista korvientarkistusreissulla lääkärissä, ja yllättäen tältä ensi viikolla yhdeksän kuukautta täyttävältä neidolta otettiin koronatesti. Altistuksesta oli kolme viikkoa, jonka jälkeen toiselta vanhemmalta oli yksi ja toiselta kaksi negatiivista testitulosta. Hoitajat olivat pöllämystyneen näköisiä lääkärin linjauksesta mutta tekivät työtä käskettyä. Brutaaliahan se oli noin pienelle lapselle. Negatiivinen tulos tuli seuraavana päivänä. Onneksi emme vieneet koko sakkia vastaanotolle kuten aluksi harkitsimme.

Vai olisiko se kapuloita rattaisiin, unikouluttaa vieraassa ympäristössä.

Unikoulu lykkääntyy lykkääntymistään. Olen käyttänyt sen pelkäämiseen jo varmaan sata kertaa enemmän energiaa kuin mitä sen läpi vieminen ottaa. Alkuperäinen idea toteuttaa unikoulu kotona kaikille kolmelle yhtä aikaa eri huoneissa alkaa koko ajan tuntumaan epätodennäköisemmältä. Mielessä pyörii kaksi vaihtoehtoa: yksi kerrallaan koulun penkille olohuoneeseen tai koko perheen voimin unikoulujaksolle ensi- ja turvakotiin. Mikäli sellainen myönnettäisiin.

En sitten tiedä, onko laitosympäristöstä ja sen tarjoamasta tuesta merkittävää lisäetua, kun kotiinkin saamme jo runsaasti apua. Vai olisiko se kapuloita rattaisiin, unikouluttaa vieraassa ympäristössä. Tutkitaan. Niin kauan kuin nenät vielä valuvat on ainakin aikaa. Nythän meidän nuhanokkamme heräilevät vähintään tunnin tai kahden välein. Riittää yöhoitajalle, ja usein toiselle vanhemmallekin, touhua.

Ei kolmosrattailla kiitoradalle

Pohdin viime kuussa, osaanko olla kotonani kuin kotonani hoitajien läsnä ollessa. Koko ajan huomaan selkeämmin, miten kuluttavaa oikeastaan onkaan jakaa yksityiselämänsä niin monen ulkopuolisen kanssa. Luulin olevani todella avoin ja sinut asian kanssa, mutta rajansa on näemmä silläkin. Puolisokin kuvailee kotiamme hotelliksi.

Bum. Bum. Bum. Emme pärjää näin paljon avun kanssa.

Nyt, kun olemme näistä havainnoista käsin vähentäneet apujoukkoja päivistä ja illoista, ero korostuu. Vuorovaikutus lastenkin kanssa on aivan erilaista oman porukan kesken ollessa. Luulin lähes ainoastaan lastenhoidon kuormittavan meitä, mutta selvästikin jatkuvan jonkintasoisen vieraskoreuden ylläpitäminen syö yllättävän paljon voimavaroja. Pitkään takaraivossa jumputti ajatus, että emme pärjää vähemmällä avulla. Nyt biitti on vaihtunut. Bum. Bum. Bum. Emme pärjää näin paljon avun kanssa. Nyt on hyvä kohta kiittää siitä, miten asiat ovat menneet tähän saakka ja jatkaa eteenpäin uusin rytmein.

Ja hups! Yhtäkkiä meillä on myös jo niin isoja vauvoja, että heidän kanssaankin on oikeastaan aika paljon helpompi selviytyä. Jopa flunssaisina. Lapset viihtyvät pitkiäkin aikoja keskenään lattialla, ja heidän kanssaan voi tehdä yhä enemmän asioita.

Nyt siis kohti itsenäistymistä mutta maltilla.  Ei mopolla moottoritielle. Ei kolmosrattailla kiitoradalle.