Tutkimus: Vanhemmat käyttävät valtaansa kontrolloimalla, ohjaamalla ja uhkailemalla
Länsimaita toisen maailmansodan jälkeen tuulettaneet vapauden puhurit ovat antaneet monille aikaisemmin alistetuille ihmisryhmille rutkasti lisää tilaa olla sellaisia kuin ovat. Lapsetkin saivat luvan olla lapsia.
Vuosituhannen vaihduttua suunta muuttui. Nykyään suosiotaan kasvattavan arvokonservatiivisen näkemyksen mukaan vapautta on jo liikaa. Lapsikeskeisyyden sijaan puhujapöntöistä julistetaan vanhemmuuden kriisiä, kasvattamatta kasvaneiden lasten ongelmia ja kurinpalautusta kouluun ja kotiin.
Maria Lahtisen väitöstutkimuksen perusteella ongelmista ei voi syyttää lasten liian laajaksi karannutta vapautta. Vanhemmat yhä hallitsevat ja päättävät, ja lapset panevat hanttiin silloin kun siltä tuntuu. Näin ainakin lapset itse tilanteen kokevat.
Vapauden aalto ei ole hävittänyt sukupuoliroolejakaan. Tyttöjen ja pokien väliset erot näkyvät erityisesti vihamielisyyden ja solidaarisuuden ilmaisuissa.
Vain tytöt kertoivat kompensoivansa sopimatonta käytöstään esimerkiksi tuomalla kukkia.
Lahtinen tarkastelee väitöksessään 3–6-vuotiaiden lasten toimijuutta lasten ja vanhempien välisissä konflikteissa. Tutkimusaineistona olivat 45 lapsen kertomukset, jotka tuotettiin tarinankerrontaa ja leikkiä hyödyntävällä Tarinataikurituokiot -menetelmällä.
Tarinatyypeistä yleisimmässä lapset kuvasivat vanhemman tahtoon myöntymistä. Näissä kertomuksissa lapsen osallisuus toteutui joko vanhemman ehdoilla tai ei ollenkaan. Vanhemmat käyttivät valtaansa kontrolloimalla, ohjaamalla ja uhkailemalla.
Sekä pojat että tytöt kertoivat myös aikuisen tahdon vastustamisesta, mutta vain poikien tarinoissa lapsi pystyi vaikuttamaan konfliktin lopputulokseen haluamallaan tavalla. Mielenkiintoista on sekin, että ainoastaan pojat kuvasivat kertomuksissaan lapsen vihamielisistä, jopa aggressiivisista toimintaa liittämättä siihen katumusta.
Vastaavasti vain tytöt kertoivat lapsen kompensoivan sopimatonta käytöstään esim. tuomalla vanhemmalle kukkia ja myöntymällä vanhemman tahtoon tätä miellyttääkseen. Anteeksipyyntöjäkin esiintyi vain tyttöjen kertomuksissa.
Löysi Lahtinen aineistostaan sentään sellaisenkin tarinatyypin, jossa lapset kuvaavat toimijuuttaan neuvotteluna. Näissä kertomuksissa konflikti ei hävittänyt lapsen osallisuutta, vaan tilanteesta selvittiin ja molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun päästiin neuvotteluin.
Lahtisen mielestä lasten osallisuus ei tarkoita sitä, että lapsi saa toimia miten tahtoo ja sivuuttaa toisten näkemykset. Osallisuus on sitä, että lapsi voi ilmaista mielipiteensä vapaasti ja osallistua päätöksentekoon.
Vanhempien tulisi kuunnella herkällä korvalla lasten erilaisia tapoja ilmaista näkemyksiään. Vastarintakin tulisi nähdä lasten toimijuutena – ei rasitteena, josta pitää päästä eroon.
Lahtisen väitöskirja Resisting boys and complying girls? Young children’s narratives of child’s opportunities for agency in child-parent conflicts tarkastettiin tammikuussa Jyväskylän yliopistossa.
